maanantai 30. toukokuuta 2016

Jos se ei tunnukkaan oikealta

Olen hirmu pahoillani siitä miten paljon jäljessä tämä blogi on. Mulla taitaa olla nyt neljä postausta kirjoitettavana, mutta koitan käydä nämä nyt läpi aika järjestyksessä. Palataan pari viikkoa ajassa taakseppäin Tiian tallilla järkättyihin kouluratsastus rataharjoituksiin.
Mulle jäi siis ratsuksi Bronksi. Bronksi on ihan kiva hevonen, mutta sillä ratsastan kaikkein huonoiten Tiian hevosista. Myös toive siitä, että saisin mennä heB radan hylättiin samantien, A:aata siis startattiin.
Pahoittelut huonolaatuisista kuvista ja hiukan tökeröstä tekstistä
En tiedä muistaako joku, mutta viime koulukisoista sisuunnuin, sillä niin epätasainen meno vei multa ja Hämikseltä rutkasti prosentteja pois. Päätinkin, että tänään ainoa asia johon keskityn on tasaisuus. Ihan sama kulkeeko Bronksi muodossa, mutta tasainen sen pitää olla tänään. Tavoite oli kyllä nyt helpompi saavuttaa, sillä Bronksi on niin paljon tasaisempi jo valmiiksi kuin Hämis.
Tasainen se sitten olikin. Kaikki muut asiat ehkä kärsi, mutta ainakin Tiia sanoi, että se oli tasainen kuin kello. Onhan se sitten aikamoinen parannus. Kaikki asiat menivät radalla ihan ok. Opettelin radan vasta matkalla tallille, joten molemmat laukkaympyrät meinasivat unohtua, joten ne näyttävät hiukan neliskulmaisilta.



Saatiin tulokseksi 63,4% ja se riitti jaettuun ykkössijaan. Miksi se ei silti tuntunut niin hyvältä? Kyllähän se iloiseksi teki ja tiesin, että olin parhaani antanut, mutta siitä puuttui se jokin tunne. Ehkä se johtuu siitä, että Bronksin kanssa on aika helppo saada pisteitä tasaisuudesta. Ehkä se sai minut tuntemaan, että hevonen teki jotain mun puolesta? En ole ikinä saanut edes rataharjoituksista koulurarsastuksesta sinivalkoista ruusuketta, mutta silti se ei tuntunut niin hienolta kuin sen pitäisi tuntua. Ehkä mä en tänä kertana ylittänyt itseäni. Ehkä musta tuntuu, että oli pitkälti hevosen ansiota, että tulin maaliin hyvin prosentein.


Maailman kamalin tunne on kun tiedän, että annoin kaikkeni tolla radalla, jotta olisin tasainen. Keskitin energiani siihen ja se vei mut ykkössijalle, mutta sekään ei tunnu riittävän. Tiedän, että pystyn vieläkin parempaan, haluan pystyä. Kaikki sanovat, että mun pitäisi laskea mun rimaa ja iloita pienistä onnistumisista. Voi kun se olisikin niin helppoa mutte ei, en vain pysty siihen. Kaikki sanovat, että en saa olla niin kriittinen itselleni, mutta en vain pysty siihen. Ehkä se on tavallaan hyvä, sillä mulla pysyy motivaatio korkealla, kun haluan kokoajan enemmän, mutta joskus olisi rentouttavaa olla ihan oikeasti tyytyväinen. Olisi niin rentouttavaa tietävänsä vihdoinkin, että ei olisi voinut olla yhtään parempi. Tällaisia kertoja on vain parikertaa vuodessa.. Mistä pääsemmekin aiheeseen pääsykokeet. Pääsykoe päivänä nimittäin ratsastin paremmin kuin olisin ikinä kuvitellut voivani. Siitä huolimatta, että sydän hakkasi ja käsi tärisi.. Kirjoitan pääsykokeista kuitenkin myöhemmin tai sitten niistä voi kysyä tulevan kysymyspostauksen ohella.

sunnuntai 15. toukokuuta 2016

I'm only human

Kuuntelinkin juuri tuota biisiä eilen ja ensimmäistä kertaa ikinä pysähdyin hetkeksi miettimään miten totta nuo sanat ovat. I'm only human.
Sunnuntaina alkoikin armoton opiskelu. Meillä yseillä on kaikki kokeet ohi viikon jälkeen ( tuolloin vielä 2 viikon jälkeen), joten nyt on kaikki kokeet tulilla. Sunnuntain sainkin sitten idean. Tajusin, että kuinka paljon mä opiskelisinkaan, jos käyttäisin sen ajan minkä käytän puhelimeen, niin koulukirjoihin.. Tuumasta toimeen, ilmoitin kavereille, että seuraavaksi mut tavoittaa perjantaina. Ja siitä se helvetti sitten lähtikin käyntiin.

Mä en tehnyt enää mitään muuta kuin opiskelin. Kun tulin kotiin maanantaina aloin suoraan opsikella. Peruin jopa iltatallin, että saisin oikeasti luettua. Niinhän mä teinkin. Heti koulun jälkeen aloitin opiskelun. En pitänyt yhtäkään taukoa ja lopetin, kun oli aika mennä nukkumaan. Seuraavana aamuna kouluun tekemään koe ja sama rumba uudestaan. Taas 9 tuntia opiskelua koulun jälkeen ilman mitään yhteyksiä mihinkään muuhun maailmaan, en edes koiraa ehtinyt lenkittää vaan se jäi äidille. Tiistai iltana olinkin jo kuoleman väsynyt ja vieroitus oireet Facebookista ja WhatsApp:ista kävivät sietämättömiksi. Keskiviikkona olin niin väsynyt, että annoin itselleni luvan katsoa yhden jakson O.C:tä netflixistä. Tunsin siitäkin huonoa omatuntoa. Heti tämän jälkeen opiskeluhelvetti jatkui. Torstaina koulussa tuntui, että kuolen. Koulun jälkeen onneksi menin lukemaan englantia hyvän ystäväni luokse, joten se ei ollut niin kamalaa. Sieltä suoraan ratsastamaan ja ratsastuksesta kirja taas suoraan käteen. Illan vaihtuessa yöksi kaivoin puhelimen esiin ja aloin lukea whatsappia. Mun päähän ei vain mahtunut enää mitään koulujuttuja ja kaipasin uskomattomasti pientä sosiaalisuutta elämääni.Olinhan lukenut koulujuttuja tällä viikolla jo ainakin 50 h, se on keskimäärin 12 tuntia päivässä
Perjantaina mulla loppui koulu neljältä, menin viideltä tallille ja tulin kotiin puoli yksitoista. En tiedä mikä muhun meni, mutta olin vaan niin väsynyt, että kotiin tullessani aloin vain itkeä ilman mitään varsinaista syytä. Mä vaan itkin sitä miten väsynyt olin. Itkin sitä, kun tuntui, että vaikka annan itsestäni 120% sekään ei riitä. Olin niin väsynyt ja heikko, yksikin väärä sana väärältä ihmiseltä ja olisin romahtanut. Mun oli tarkoitus opiskella tämäkin viikonloppu, mutta en vain pystynyt siihen. Tänään mun pitäisi aloittaa kuitenkin taas matikan opiskelu, mulla on ensiviikolla kolme matikan koetta ja matikka on juurikin se aine, mikä ei vain uppoa mun päähän.. Muutenkin ensiviikolla on kaikki loput kokeet ja esitelmät ja mä vaan yritän vakuutella itselleni, että se on vaan viikko ja se on ohi. Onhan se totta, vain viikko, mutta joskus yksi viikko voi tuntua kokonaiselta vuodelta.

Olisi jo korkea aika kokea tällasia onnistumisia
Ratsastuksen osalta tuntuu, että olen jo tehnyt kaiken voitavani pääsykokeiden eteen, joten ne eivät sillä tavalla stressaa. Tai sitten olen liian väsynyt stressaamaan niitä enää. Musta tuntuu, että tätä vauhtia palan loppuun. Sanon kokoajan itselleni, että se on vain viikko. Mutta on niin raskasta panostaa 120% sekä kouluun, että hevosiin. Ratsastuksessakin, kun annan kaiken ja tiedän miten paljon olen tehnyt töitä, enkä voi ratsastaa hyvin edes oman tallin rataharjoituksissa. Se masentaa, se masentaa niin paljon, että en voi edes kuvailla sitä määrää. En voi kuvailla miltä tuntuu antaa kaikkensa ja silti epäonnistua.
Kun on tarpeeksi väsynyt pienet asiat tuntuvat kasaantuvan ja siitä tuleekin yksi iso asia. Esimerkiksi ratsastuksen osalta monet hyvät ystävät ovat surkutellut, kun olen kertonut tilanteestani. Kaikki sanovat "Kyllä se vielä iloksi muuttuu" " Hyvin sä Rebekka ratsastat, kyllä sun aikasi vielä tulee" "Ne oli vaan pikkukisat, kaikki epäonnistuu joskus", mutta se sääli tuntuu kuin puukolta selässä. Vihaan kuulla sitä ihmisten suusta, en halua olla vain mikään raukka vaikka sitä ilmeisesti olen. Kyllä mä tiedän, että mun aikani koittaa, tiedän sen koska en luovuta ennen sitä, mutta se sääli ihmisten puheessa. Se sääli, joka kuuluu niiden äänestä heidän yrittäessä ottaa osaa saa mut hulluksi. Tai ehkä mä olenkin sitä jo.
Siinä vaiheessa, kun koiran kanssa 10 minuutin lenkki ulkona tuntuu luksukselta, niin kyllä se jostain kertoo. Joskus sitä panostaa niin täysillä, että sitä unohtaa, että on vain ihminen. Ei musta koskaan täydellistä tule, enkä mä kaikkea jaksa. Mutta en kyllä ole luovuttamassakaan, se ei ole vaihtoehto.

"I can do it
But I'm only human
And I bleed when I fall down
I'm only human
And I crash and I break down
Your words in my head, knives in my heart
You build me up and then I fall apart 
'Cause I'm only human"
Mun pitääkin tästä nyt mennä lukemaan matikkaa kunnes on aika lähteä tallille. Ja sehän tarkoittaakin, että on taas maanantai ja mun opsikeluhelvetin viimeinen viikko lähtee käyntiin.  Ehkä ymmärrättekin miksi blogi on ollut hiljainen.
Ehkä se kesä tulee vielä ja  tekee mut taas onnelliseksi. Ehtä yhtä onnelliseksi kuin tässä kuvassa </3

Esteteho treeni

Postauksesta tulossa pitkä ja paljon kuvia, sillä en kirjoita kahdessa osassa. Kerron muutenkin pääpiirteittäin vain ratsastuksesta.
Viime viikonloppuna bussi kuljettikin mut kauaksi sivistyksestä, nimittäin Emilian luokse. Mun on sinne pitänytkin mennä varmaan jo puolivuotta, mutta viimeinkin sain sen aikaseksi, sillä Emilia lupas opettaa mulle esteitä ja tarvitsen kaiken mahdollisen opetuksen ennen pääsykokeita, jotka ovat 5 päivän päästä, eli ensiviikon torstaina.
Heti ensimmäisenä kipusinkin Namun kyytiin harjottelemaan esteitä Emilian opastuksella. Muistikuvat Namusta olivat aika mielenkiintoiset, sillä edellinen kerta oli viime kesänä ja se oli aika mielenkiintoisen näköstä. Heti alkajaisiksi kuitenkin huomasin, että on tolle tammalla jotain melkein vuoden aikana tapahtunut. Se oli paljon rauhallisempi ja vastaan otti paljon enemmän apuja, eikä juossut karkuun ihan kaikkea, mitä siltä pyysi.
Kuvat ovan niin sekasin, etten voi olla varma että ne ovat oikeilta päiviltä. Kaikki (C) Emilia U


Alku lähti yllättävän positiivisesti käyntiin sillä olisin olettanut olevani todella paljon huonompi, mutta kyllä mukaan hyviäkin pätkiä mahtui. Vaikka Emilia onkin 16-vuotias, jolla ei ole mitään koulutusta, piti hän mulle erittäin hyvän tunnin. Olin hyvin yllättynyt miten hyviä vinkkejä sain. Mulle esteratsastus on se vaikeampi laji, jolloin en itse tajua virheitäni yhtä helposti.


En halua edes laskea kuinka monta kertaa jäin jälkeen hypyssä ja sen kautta suuhun kiinni. Mä kun olen aina luullut sen johtuvan huonosta paikasta, mutta kyse olikin siitä, että haluan, että hevonen ajautuu ihan pohjaan ja en meinaa uskaltaa lähteä hyppyyn mukaan ajoissa. Tuli myös harvinaisen selväksi, että yritän pidättää hevosta vielä viimeiselläkin askeleella. Emilia yritti hokea mun päähän, että sen pitää olla kuulolla jo muutaman askeleen ennen estettä tai se on liian myöhästä. Ponnistusvaiheessa on liian myöhässä. Niin yksinkertaista, mutta en itse taas ollut ajatellutkaan tuota.


Feilasin lähestymisen, jäin jälkeen. Oli taas sellanen fiilis, että nyt täältä tullaan alas, mutta Emilian ihana estesatula taisi pelastaa tilanteen


Esteet nousi siihen luulisin 70-80cm tienoille, mitä täytyy sitten pääsykokeissakin hypätä. Tultiin hyvin yksinkertaista tehtävää. Suurimmaksi osaksi vain yhtä estettä, mutta lopuksi vielä perään yhtä okseria. Tehtävä oli siksi kiva, että pystyin täysin keskittymään vain itseeni. Ja yksityis opetus esteillä ei todellakaan ollut huono juttu.
Hei mähän olen hypyssä mukana!




Illemmalla käytiinkin vielä kärryttelemässä Hensun kanssa. Voi miksi, miksi täällä Espoossa ei ole samanlaisia maisemia? Joka puolella niin kaunista, täällä kaupungissa on enemmän vain sellaista rumaa risukkoa.
Seuraavana päivänä estetreenit jatkuivat Namun kanssa. Tällä kertaa lisättiin vielä yksi este, että voisin tulla kolmen esteen rataa, vaikka sainkin jälkeenpäin kuulla, että Emilia ei ihan uskonut, että olisin pystynyt siihen :DD
Hypyt sujuivat jo aluksi niin paljon paremmin kuin perjantaina. Olin selvästi alkanut sisäistää ideaa, että sinne hyppyyn voi lähteä mukaan vaikka paikka ei olisi juuri täydellinen. Tänään myös vihdoinkin tajusin kuunnella Emiliaa, kun hän sanoi, että mun pitää antaa laukan edetä enemmän. Monesti Namu sitten lähtikin aivan liian kovaa esteen jälkeen, mutta kai se on parempi, kuin paikallaan laukkaaminen.


Namu oli lauantaina paljon vaikeampi ratsastaa siinämielessä, että se oli paljon reippaampi kuin perjantaina. Perjantaina pystyin verkkaamaan aika löysähköllä ohjalla tamman reippaudesta huolimatta. Lauantaina se oli kuitenkin jo ihan menossa alusta lähtien.
Kun sais ulkoavut läpi




 Rata näky pienestä koostevideosta vähän paremmin, mutta siinä ei perjaatteessa pitänyt olla mitään sen suurempaa ongelmaa. Asiat, joita piti miettiä oli kuitenkin, että Namu kääntyy ja etenkin ulkoavuilla. Kiinnitettiin myös siihen huomiota, että se pidäte menee läpi ennen estettä, sillä niinkuin aikasemmin sanoin, ponnistuvaiheessa se on jo myöhäistä ja vain häiritsee hevosta. Rata meni aluksi aika hyvin, kunnes aloin ryssimään ihan huolella ja meinasin taas tulla alas omatoimisesti.. Ongelma kuitenkin saatiin korjattua ja hypyt oli kaikenkaikkiaan tuplasti parempia kuin lauantaina.










Hyppyjen jälkeen käytiin vielä ponien kanssa metsäkävelyllä ja sitten mun pikavisiitti maaseudulle olikin ohi. Paluu arkeen ja kamalaan stressiin. Ei siitä sen kummempaa sillä ajattelin kirjoittaa siitä aivan oman postauksen. Tänään vielä treenaan Hatin kanssa. Haluaisin laittaa kameran kuvaamaan, mutta en sitten tiedä jos sataa kamalasti. Maanantaina on koulurataharkat. Olisin halunnut mennä Helpon Bn ihan oman mielihyvän saamiseksi, mutta se ei nyt onnistu vaan starttaan HeA:2. Tiia ilmoittikin, että saan mennä sen Bronksilla, joten en oikein edes tiedä mitä odottaa :D Tiistaina saatankin päästä vielä hyppäämään ja torstaina onkin jo pääsykokeet...
Tässä alla vielä pieni koostevideo. Laatu vähän kärsi, kun latasin ensin videot youtubesta omalle koneelleni ja sitten vielä uudestaan youtubeen.