sunnuntai 15. toukokuuta 2016

I'm only human

Kuuntelinkin juuri tuota biisiä eilen ja ensimmäistä kertaa ikinä pysähdyin hetkeksi miettimään miten totta nuo sanat ovat. I'm only human.
Sunnuntaina alkoikin armoton opiskelu. Meillä yseillä on kaikki kokeet ohi viikon jälkeen ( tuolloin vielä 2 viikon jälkeen), joten nyt on kaikki kokeet tulilla. Sunnuntain sainkin sitten idean. Tajusin, että kuinka paljon mä opiskelisinkaan, jos käyttäisin sen ajan minkä käytän puhelimeen, niin koulukirjoihin.. Tuumasta toimeen, ilmoitin kavereille, että seuraavaksi mut tavoittaa perjantaina. Ja siitä se helvetti sitten lähtikin käyntiin.

Mä en tehnyt enää mitään muuta kuin opiskelin. Kun tulin kotiin maanantaina aloin suoraan opsikella. Peruin jopa iltatallin, että saisin oikeasti luettua. Niinhän mä teinkin. Heti koulun jälkeen aloitin opiskelun. En pitänyt yhtäkään taukoa ja lopetin, kun oli aika mennä nukkumaan. Seuraavana aamuna kouluun tekemään koe ja sama rumba uudestaan. Taas 9 tuntia opiskelua koulun jälkeen ilman mitään yhteyksiä mihinkään muuhun maailmaan, en edes koiraa ehtinyt lenkittää vaan se jäi äidille. Tiistai iltana olinkin jo kuoleman väsynyt ja vieroitus oireet Facebookista ja WhatsApp:ista kävivät sietämättömiksi. Keskiviikkona olin niin väsynyt, että annoin itselleni luvan katsoa yhden jakson O.C:tä netflixistä. Tunsin siitäkin huonoa omatuntoa. Heti tämän jälkeen opiskeluhelvetti jatkui. Torstaina koulussa tuntui, että kuolen. Koulun jälkeen onneksi menin lukemaan englantia hyvän ystäväni luokse, joten se ei ollut niin kamalaa. Sieltä suoraan ratsastamaan ja ratsastuksesta kirja taas suoraan käteen. Illan vaihtuessa yöksi kaivoin puhelimen esiin ja aloin lukea whatsappia. Mun päähän ei vain mahtunut enää mitään koulujuttuja ja kaipasin uskomattomasti pientä sosiaalisuutta elämääni.Olinhan lukenut koulujuttuja tällä viikolla jo ainakin 50 h, se on keskimäärin 12 tuntia päivässä
Perjantaina mulla loppui koulu neljältä, menin viideltä tallille ja tulin kotiin puoli yksitoista. En tiedä mikä muhun meni, mutta olin vaan niin väsynyt, että kotiin tullessani aloin vain itkeä ilman mitään varsinaista syytä. Mä vaan itkin sitä miten väsynyt olin. Itkin sitä, kun tuntui, että vaikka annan itsestäni 120% sekään ei riitä. Olin niin väsynyt ja heikko, yksikin väärä sana väärältä ihmiseltä ja olisin romahtanut. Mun oli tarkoitus opiskella tämäkin viikonloppu, mutta en vain pystynyt siihen. Tänään mun pitäisi aloittaa kuitenkin taas matikan opiskelu, mulla on ensiviikolla kolme matikan koetta ja matikka on juurikin se aine, mikä ei vain uppoa mun päähän.. Muutenkin ensiviikolla on kaikki loput kokeet ja esitelmät ja mä vaan yritän vakuutella itselleni, että se on vaan viikko ja se on ohi. Onhan se totta, vain viikko, mutta joskus yksi viikko voi tuntua kokonaiselta vuodelta.

Olisi jo korkea aika kokea tällasia onnistumisia
Ratsastuksen osalta tuntuu, että olen jo tehnyt kaiken voitavani pääsykokeiden eteen, joten ne eivät sillä tavalla stressaa. Tai sitten olen liian väsynyt stressaamaan niitä enää. Musta tuntuu, että tätä vauhtia palan loppuun. Sanon kokoajan itselleni, että se on vain viikko. Mutta on niin raskasta panostaa 120% sekä kouluun, että hevosiin. Ratsastuksessakin, kun annan kaiken ja tiedän miten paljon olen tehnyt töitä, enkä voi ratsastaa hyvin edes oman tallin rataharjoituksissa. Se masentaa, se masentaa niin paljon, että en voi edes kuvailla sitä määrää. En voi kuvailla miltä tuntuu antaa kaikkensa ja silti epäonnistua.
Kun on tarpeeksi väsynyt pienet asiat tuntuvat kasaantuvan ja siitä tuleekin yksi iso asia. Esimerkiksi ratsastuksen osalta monet hyvät ystävät ovat surkutellut, kun olen kertonut tilanteestani. Kaikki sanovat "Kyllä se vielä iloksi muuttuu" " Hyvin sä Rebekka ratsastat, kyllä sun aikasi vielä tulee" "Ne oli vaan pikkukisat, kaikki epäonnistuu joskus", mutta se sääli tuntuu kuin puukolta selässä. Vihaan kuulla sitä ihmisten suusta, en halua olla vain mikään raukka vaikka sitä ilmeisesti olen. Kyllä mä tiedän, että mun aikani koittaa, tiedän sen koska en luovuta ennen sitä, mutta se sääli ihmisten puheessa. Se sääli, joka kuuluu niiden äänestä heidän yrittäessä ottaa osaa saa mut hulluksi. Tai ehkä mä olenkin sitä jo.
Siinä vaiheessa, kun koiran kanssa 10 minuutin lenkki ulkona tuntuu luksukselta, niin kyllä se jostain kertoo. Joskus sitä panostaa niin täysillä, että sitä unohtaa, että on vain ihminen. Ei musta koskaan täydellistä tule, enkä mä kaikkea jaksa. Mutta en kyllä ole luovuttamassakaan, se ei ole vaihtoehto.

"I can do it
But I'm only human
And I bleed when I fall down
I'm only human
And I crash and I break down
Your words in my head, knives in my heart
You build me up and then I fall apart 
'Cause I'm only human"
Mun pitääkin tästä nyt mennä lukemaan matikkaa kunnes on aika lähteä tallille. Ja sehän tarkoittaakin, että on taas maanantai ja mun opsikeluhelvetin viimeinen viikko lähtee käyntiin.  Ehkä ymmärrättekin miksi blogi on ollut hiljainen.
Ehkä se kesä tulee vielä ja  tekee mut taas onnelliseksi. Ehtä yhtä onnelliseksi kuin tässä kuvassa </3

6 kommenttia:

  1. Tää postaus on niin totta. Oon samaa mieltä kanssasi, vihaan kun ihmiset on "kyllä se sunkin aika joskus tulee". Kirjotat kyllä ihan superhyvin ja näitä sun postauksia on aina niin kiva lukea!:)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiva kuulla! Nyt en edes miettinyt mitä kirjoitin, kunhan vain purkasin tähän tekstiin kaikki viimepäivien ajatukset.

      Poista
  2. oikeest en voi muuta sanoa, kun erittäin hyvää tekstiä ja samaistun ... mun elämä koulun kanssa on aina tollasta. yritä jaksaa ! mäkin tän viikonlopun aikana ehdin pari postausta lukea, kun muuten aika kuluu musikaalia treenaten koululla yhteensä yli 13h ... ja kokeet sit vielä päälle :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo kiva kuulla etten oo ainoo.. varsinki mulle tää on paha kun en yleensä oo se kamalan ahkera opsikelija.

      Poista
  3. Hyvin kirjoitettu postaus! Tsemppiä vielä, enää pari viikkoa sinne kesään! :) <3

    VastaaPoista