lauantai 18. helmikuuta 2017

söpö, söpö, söpö

Tänään kävin ratsastamassa Hämiksellä ja sain äidin extempore kuvaamaan meitä! Se tarkoittaa sitä, että pitkästä aikaa postausta Tiialta kunnon kuvien kera!
Musta äiti sai aivan ihania kuvia! Asetukset sille piti säätää valmiiksi, eikä se välttämättä osaa kaikkia kivoja kikkoja. Ei välttämättä ajattele, että nämä kyykky kuvat olisi kivempia, jos se itsekkin olisi matalalla, mutta silti musta aika kivoja. Oonhan mä sille jo monta vuotta huutanut, aina muistuttaen mistä se kamera menee päälle. Mutta kyllä se on kehittynytkin!

Niin rento ♥ Ilman kikka kolmosia, kunhan käskin laskea päätä ♥


Nää on niin söpöjä, että tuli ihan valinnan vaikeus, että mitkä on parhaita.. Hämiskin poseerasi tänään niin hienosti. Oli "sylissä" tasan niin kauan kuin pyysin ja muuten sitten teki jotain muuta söpöä, minkä takia tuli kivoja kuvia!






Kyllä me ryhdistäydyttiinkiin ja treenattiin koulua ihan kunnolla. Hämis oli aika vaikea tänään, etenkin Upen jälkeen. Hämis on niinkuin joka ikisessä asiassa erillainen kuin Uppe tai opiston suokit, niin oli hiukan hankalaa muistella, että mites sen Hämpän saikaan toimimaan parhaiten. Yritin ensin ratsastaa Hämppää tosi voimakkaasti eteenpäin ja sen jälkeen kokosin tosi paljon ja hidastin ravia. Kesti aika kauan, mutta kyllä ne takajalat alkoi sitten pikkuhiljaa löytyä ja kuskillekkin jotain kontrollia sen kautta.



Ei ollut tänään ratsastaja eikä hevonen parhaimmillaan, joten kesti hyvin kauan työstää. Hevosta, sitten ratsastajaa. Mulla on nyt ollut joku kehityksen romahdus mun ylävartalossa, en tiedä mistä se on oikein peräsin, mutta se näkyy kaikilla muilla hevosilla, paitsi opiston tasaisilla suokeilla. Olisin tänäänkin tarvinnut mun istuinkaarta, mutta en nyt kuvien takia laittanut, mutta ensikerralla on taas pakko käyttää sitä, koska mä heilun käsieni kanssa aivan liikaa ja mun vatsalihakset menee kokoajan on&off. Täytyy kyllä taas alkaa tsemppaamaan ihan kunnolla!
Rakastan peilejä!





keskiviikko 15. helmikuuta 2017

Psyykkinen valmentautuminen os 2 - Lepo on ihan ok

Kuvat tiistailta (c) Inka Komonen
Luin äsken uudelleen edellisen osan, jonka kirjoitin melkein vuosi sitten. Hävettää, hävettää.. Hävetti niin paljon lukea se, niin paljon, että en aio edes linkata sitä tähän. Se oli aikaa, jolloin mulla oli motivaatio ihan huipussaan. Aikaa, jolloin ruoskin itseäni jopa yhdestä lepopäivästä. Se oli aikaa, kun menestyminen ja kehitys oli mulle kaikki kaikessa, yritin rakentaa itselleni vahvaa päätä, jotta pääsisin eteenpäin. Tein kaikkeni joka helvetin päivä, joka helvetin hetki. Mitä sain, rikkinäisen pääkopan, kadonneen motivaation.. Mikä meni pieleen?

Siinä ei ole mitään väärää, että motivaatiota löytyy. Mun mielestä saa olla vähän hullukin motivaation kanssa, sillä tavallahan niitä mestareita syntyy. Ihmisistä ketkä jaksavat aina yrittää. Näin vuoden jälkeen sanon kokemuksen syvällä rintaäänellä, että lepo on yhtä tärkeää kuin treenaaminen!
Itse treenasin kuin hullu vielä vuosi sitten. Silloin, kun en ollut tallilla, ruoskin itseäni siitä, että nytkin pitäisi treenata. Pitäisi treenata, treenata, treenata. Pitäisi olla parempi. En kehity, jos en herääkkään sunnuntai aamuna aamutalliin. Ratsastaessa en sallinut itselleni virheitä. Tai jos sallin, en ainakaan osannut käsitellä epäonnistumisia vaikka kuinka yritin. Tiesin kokoajan, että vaadin itseltäni liikoja. Treenaan liian vakavasti, mutta en osannut laittaa sille paussia. En, ennenkuin opin kantapään kautta.

En aio kertoa koko postausta siitä, miten menetin motivaation vaatiessani itseltäni liikoja. En aio avautua siitä, miten yksi päivä kaikki olikin ihan sama, koska en kestänytkään sitä painetta jonka itse itselleni aiheutin. Sen sijaan aion sanoa, että kaikki on nyt ihan hyvin. Olen vihdoinkin ehkä oppinutkin jotain. Pikkuhiljaa olen löytämässä ratsastamisen iloa takaisin. Se mitä alan vihdoinkin oppia on, että annan itselleni virheet anteeksi. Osaan käsitellä niitä jo paremmin. Ei, en sano, että osaisin sen edelleenkään hyvin, mutta paljon paremmin.
Tiedän miten osaan ruoskia itseäni kaikesta, joten viime aikoina olen tehnyt vain ja ainoastaan sen mikä tuntuu hyvältä. Viikonloppuisin olen käynyt espoossa ratsastamassa todella vähän, olen ottanut vähän aika lisää nyt. Tehnyt juuri sen verran, että se saa mut onnelliseksi. Sehän on pointti ratsastuksessa, sen tulisi olla kivaa. Kun joku kysyy, miksi ratsastat, ei vastaus saisi olla "Koska niin olen aina tehnyt ja haluan olla parempi". Mielestäni vastauksen tulisi olla se, että se tekee onnelliseksi, se on se mistä nautin, tai jotain muuta vastaavaa.

Tämän postauksen kirjoittamiseen en saanut mitään valtavaa inspiraatiota, mutta halusin kirjoittaa kuitenkin tästä aiheesta. Tai viimeistäänkin edellisen osan luettuani, tuli pakottava tarve kirjoittaa. Edellisessä postauksessa kirjoitukseni asenne on hyvin ahdistava ja ahdasmielinen. Jälkeenpäin, näin jotain oppineena haluan sanoa, että prioriteettien pitäisi olla kunnossa. Oma mielenterveys pitäisi olla prioriteettinä ykkösenä. En voi tarpeeksi painottaa, että sen pitäisi olla kivaa! Eikä se ole kivaa, jos sitä tehdään verenmaku suussa puolikuolleena.
Tämä postaus ei ollut varmaan yhtään parempi kuin edellinenkään, jotenkin tönkköä tekstiä, mutta jos ensikerralla juttu luistais paremmin!



perjantai 3. helmikuuta 2017

Hevosen kunnioitus

Aamulla karsinoita siivotessani havahduin parin sattumuksen kautta pohtimaan tätä aihetta. Olin parin päivän aikana pistänyt hyvin pieniä asioita merkille muiden ihmisten hevostenkäsittelyssä, mutta yhtälailla myös omassani. Mihin on kadonnut hevosen kunnioitus? Aina puhutaan siitä, kuinka hevosen pitää kunnioittaa ihmistä, mutta samalla unohdetaan, että meidänkin tulisi kunnioittaa hevosta yhtälailla.
Sitä aina puhutaan, että hevosen tulee tietää kuka on johtaja. Sanotaan, että hevosen pitää kunnioittaa ihmistä ja olenkin täysin samaa mieltä. Mutta ensimmäinen kysymys on miten sen kunnioituksen ansaitsee. Mielestäni meidän tulisi ansaita hevosen kunnioitus, eikä väkisin hallita. Pienikin väkivalta hevosta kohtaan on väkivaltaa. Jos koulutus taktiikkasi on perkele ja jos se ei toimi niin isompi perkele, mielestäni se on väärä. Hevonen oppii kunnioittamaan sinua pelosta. Et ole ansainnut kunnioitusta itsellesi. Mielestäni on ihan sama onko kyse pienestä itseppäisestä jukuripää ponista vai "ilkeästä" puoliverisestä, joka näykkii, en ikinä arvosta ihmisiä, ketkä ovat saaneet hevosensa toimimaan tällä kuuluisalla perkele asenteella.
Itse ainakin hoidan muiden ihmisten hevosia, jolloin mulla ei ole mahdollisuutta kouluttaa näitä kaikkia hevosia niinkuin itse parhaaksi näkisin. Silloin jos joku hevonen meinaa jyrätä mut kumoon, mielummin kiskaisen siitä narusta kuin jään alle, mutta se ei edelleenkään tee siitä teosta hyvää. Mutta hoiditpa sitten kenen hevosia tahansa, voit kunnioittaa hevosta niissä pienissä asioissa.
 Se mistä tässä postauksessa halusin puhua oli juurikin ne pienet asiat. Ne on pieniä asioita, mutta ne vaikuttaa. Monesta pienestä asiasta kertyy iso asia. Tänään mun silmät avautuivat jälleen kerran tälle asialle ja yritän kyllä itse ainakin nyt tsempata kunnolla. Tuuppaatko hevosta vihaisesti, kun se pullistelee tallissa? Huudatko sille vihaisesti, kun se potkii seinää kärsimättömänä? Kiroiletko hevoselle, kun se sisään tullessaan syöksyy ruoka kipolle, eikä malta nostaa päätään, etkä saa loimea edestä auki? Itse ainakin myönnän sortuneeni jokaiseen edellä mainittuun aina joskus.
Entä jos sitä satulavyötä kiristäisi vain siihen ensimmäiseen reikään? Aina on vaihtoehto, aina.
Itse ainakin yritän jutella hevoselle mukavia karsinaan tullessa ja rapsuttaa sitä ihan hetken, ennenkun alan puuhailemaan mitään. Ei se hevonen ehkä ymmärrä mitä puhun, mutta se ymmärtää kyllä äänensävystä. On muutenkin kohteliasta hevoselle vähän tervehtiä, ennenkuin alkaa mitään tekemään.
Karsina on kuitenkin hevosen koti, joten sinne mennessä sitä hevosta tulisi kunnioittaa sen verran, että jos on ollut paska päivä, sitä ei kosta hevoselle kiroilemalla ja olemalla vähän äkkipikainen. Välillä ihmisistä huokuu oikein ulospäin huonotuulisuus, eikä hevoset ole tyhmiä, kyllä ne sen ymmärtää.
Samalla tavalla vaadin kunnioitusta hevoseltakin mua kohtaan. Monesti, kun hevosella on jo loimi ja riimu päässä ja odotellaan siinä kaveria, niin hevonen ihan huomaamattomasti kävelee ovelle. Ottaa askeleen ulos, toisenkin. Itse en salli sitä vaan peruutan hevosta heti sen askeleen. Ja teen sen niin monta kertaa, kun hevonen hiippailee eteenpäin. Se yksikin askel on liikaa, koska se ei saa kävellä mun reviirille vaan sen tulee kunnioittaa mun tilaa, vaikka kyse olisi vain tarhaan lähtemisestä. Kun hevonen seisoo kiltisti saatan odotellessa rapsuttaa sitä ja jutella mukavia. Siinä kohtaa näkyy molemmin puolinen kunnioitus. Hevonen kunnioittaa mun tilaa, ja minä hevosta olemalla sille mukava. Toistan itseäni, mutta se on pieni asia, mutta onhan sellainenkin sanonta, kun vähemmän on enemmän. Kun hevonen pienissä asioissa kunnioittaa sua, ei se välttämättä testaakkaan sua jyräämällä yli.
Jos hevonen ei tykkää loimen laitosta vaan yrittää purra, en minä ainakaan mene sinne karsinaan tyylillä, että (ainakaan nykyään) "Nyt perkele lopeta, tämä loimi laitetaan, tykkäsit tai et" . Sillä hevosella on kuitenkin syy miksi se ei siitä loimen laitosta tykkää ja sitä pitää kunnioittaa. Yleensä ei ole mun tehtävä selvittää onko loimi vääränlainen tai onko hevosella huonoja kokemuksia tmv, mun tehtävä on vain loimittaa se, mutta senkin voi hoitaa mahdollisimman mukavasti. Esimerkiksi taas juttelen hevoselle mukavia ja otan sen käytävälle, missä se on molemmilta puolilta kiinni, joten se ei pääse puremaan. Sitten vain laitan loimen mahdollisimman nopeasti ja hevoselle mukavasti ja juttelen samalla hevoselle iloisesti, enkä huomioi sitä huonoa käytöstä. Jaksanpa uskoa, että hevonen itse valitsisi sen hoitajan, joka on hevoselle reilu, eikä tule karsinaan asenteella "Minä se pomo olen ja sinä tottelet". Hevoset ei ole tyhmiä, kyllä ne ymmärtää.
(c) Ronja Kylander
 Aiheesta toiseen. En kirjoita kisoista erillistä postausta, sillä mulla ei ole mitään kuvia. Heidi ilmesty verkkaan auttamaan mua (thank god) ja saatiinkin Uppe pikkuhiljaa tosi kivaksi. Saatiin myös ennen kisoja käydä kiertämässä rataa pari kertaa, mikä oli oikeasti melkein liian hyvää ollakseen totta. Uppea jännitti tosi paljon, vaikka oltiinkin treenattu aitojen sisällä, mutta Heidin avulla se rentoutui todella paljon. Onneksi päästiin kiertämään rataa, sillä kun tuli mun vuoro startata Uppe ei pelännyt ollenkaan niin paljon kuin aluksi.
Olin ihan järkyttynyt, kun Uppe olikin ihan ratsastettava radalla. Raviohjelma oli aika huono, mutta täysin mun syytä. Olisi parantunut huimasti jos olisin ratsastanut vielä enemmän eteen. Olisin saanut sen paremmin ohjan ja pohkeen väliin, jolloin tietkin olisi parantunut. En edes kommentoi tota volttikahdeksikkoa..
Molemmissa aikasemmissa kisoissa Uppe on kilahtanut laukassa. Joko laukannostossa tai laukkavoltilla(15m), nyt ei ollut lähelläkään! Nostot olivat mielestäni oikeesti tosi hyvät ja sain laukasta tosi tasapainosta ja hyvää, jos verrataan vaikka meidän ekaan rataan. Jopa puolikas lävistäjä laukassa onnistui, vaikka oli treeneissä niin vaikea. Voisi se mennä paaaljon paremminkin, mutta nyt oli sama ohjelma ja tuomari ja tehtiin 4% parannus! Eli 58%. Mielestäni se on aika huikea parannus näin lyhyessä ajassa. Olenhan kisannut Hämiksellä Been ratoja varmaan vuoden saaden aina jotain 60%.. Olin niin sairaan tyytyväinen tohon hevoseen ja mitä valmennus on saanut aikaseksi, super Uppe!

keskiviikko 1. helmikuuta 2017

Käsissä kultaa


Maailman paras fiilis on, kun ratsastaessa alkaa vain hymyilyttää, eikä sitä voi oikein estää. Hymyilet, koska se on vaan niin kivaa. Koska tajuat asioita ja huomaat, että tietyt kikat todellakin toimii. Saat tuloksia. Se on maailman parasta terapiaa mulle, silloin muistan kaikki ne syyt miksi harrastan ratsastusta!
Eräs tunti ratsastin Upella Heidin tunnilla ja silloin tajusin, miten hyvän opettajan tunnilla oikeasti olen. Olen ratsastanut varmaan puolivuotta Heidin estetunneilla, mutta vasta pariviikkoa sitten mun silmät oikein avautuivat. Tajusin, miten saatanan hyvää opetusta oikeasti saankaan. Siitä lähtien olen yrittänyt käydä sen kerran viikossa Heidin yksityistunneilla Upella.


 Olen niin fiiliksissä, että kerrankin mulla on alla hevonen, jolla tykkään niin paljon ratsastaa ja samaan aikaan valmentaja, joka oikeesti vie mua eteenpäin. On niin mahtava fiilis, kun Heidin tunnilla tuntuu, että kehityn 45 minuutissa enemmän, kuin monella monella ratsastuskoulun ryhmätunnilla yhteensä. Oon saanut aivan uusia työkaluja Upen ratsastukseen ja ennenkaikkea omaan ratsastukseen ja istuntaan.


Mulla onkin nyt tavotteena käydä Upen kanssa joka ikisissä keskiviikko koulukisoissa, jotta se alkaisi ehkä vähän tottua siihen, eikä jännittäisi niin saamarin paljon. Nyt on hyvä tilanne, sillä ollaan päästy menemään muutamat treenit aitojen sisällä ja enää normi treeneissä se ei aitoja tai tuomarin pöytää kyttää. Uskon kyllä vahvasti, että sitten kisa tilanteessa tuomari muuttuu varmasti Upen silmissä hurjaksi leijonaksi, mutta sille ei voi mitään. Aidat on kuitenkin nyt edes hiukan tutummat Upelle.
Kattokaa nyt tota hymyä :''D




Eilen menin Upella kaksi tuntia. Ensin normaalilla ryhmätunnilla, jossa Uppe oli ihan sairaan hieno. Teki kaikki avot ja pohkeenväistöt kuin kone, ja jopa minä ratsastin omasta mielestäni hyvin. Saatiinkin kehuja ulkopuoliselta opettajalta!
Tunnin päästä Heidi piti yksärin ja kaikki ongelmat nousivat esiin. Mulla oli alla aivan eri hevonen, kuin tunti sitten ja minäkin ratsastin huonosti. Muistan hyvin tunnin alun jälkeen, kun Heidi katsoi mua silmiin niin masentuneesti ja totesi suoraan, että ratsastan tänään huonommin kuin viimeksi :D Siinä kohtaa otin itseäni niskasta kiinni ja tsemppasin oikein kunnolla.
Harjoteltiin kouluohjelman osia. Kaikki mahdolliset ongelmat tuli esiin, mikä oli hyvä sillä nyt saatiin ratkottua niitä kunnolla. Olin välillä aivan luovuttamis pisteessä, epätoivo varmaan kuulsi silmistäni. Ei auttanut kuin totella ohjeita ja kappas, yhtäkkiä mulla onkin alla toimiva hevonen. Vaikka kaikki perusasiatkin oli aivan hakusessa, mä opin niin paljon! Sain niin paljon ahaa elämyksiä ja jäi ihan huippu fiilis!




Tänään onkin jo keskiviikko kisojen aika. Saa nähdä onko Uppe yhtään parempi. Vaikka ei olisi, niin ei se mitään, sillä mikä tärkeintä, olen itse oppinut todella paljon.