Luin äsken uudelleen edellisen osan, jonka kirjoitin melkein vuosi sitten. Hävettää, hävettää.. Hävetti niin paljon lukea se, niin paljon, että en aio edes linkata sitä tähän. Se oli aikaa, jolloin mulla oli motivaatio ihan huipussaan. Aikaa, jolloin ruoskin itseäni jopa yhdestä lepopäivästä. Se oli aikaa, kun menestyminen ja kehitys oli mulle kaikki kaikessa, yritin rakentaa itselleni vahvaa päätä, jotta pääsisin eteenpäin. Tein kaikkeni joka helvetin päivä, joka helvetin hetki. Mitä sain, rikkinäisen pääkopan, kadonneen motivaation.. Mikä meni pieleen?
Siinä ei ole mitään väärää, että motivaatiota löytyy. Mun mielestä saa olla vähän hullukin motivaation kanssa, sillä tavallahan niitä mestareita syntyy. Ihmisistä ketkä jaksavat aina yrittää. Näin vuoden jälkeen sanon kokemuksen syvällä rintaäänellä, että lepo on yhtä tärkeää kuin treenaaminen!
Itse treenasin kuin hullu vielä vuosi sitten. Silloin, kun en ollut tallilla, ruoskin itseäni siitä, että nytkin pitäisi treenata. Pitäisi treenata, treenata, treenata. Pitäisi olla parempi. En kehity, jos en herääkkään sunnuntai aamuna aamutalliin. Ratsastaessa en sallinut itselleni virheitä. Tai jos sallin, en ainakaan osannut käsitellä epäonnistumisia vaikka kuinka yritin. Tiesin kokoajan, että vaadin itseltäni liikoja. Treenaan liian vakavasti, mutta en osannut laittaa sille paussia. En, ennenkuin opin kantapään kautta.
En aio kertoa koko postausta siitä, miten menetin motivaation vaatiessani itseltäni liikoja. En aio avautua siitä, miten yksi päivä kaikki olikin ihan sama, koska en kestänytkään sitä painetta jonka itse itselleni aiheutin. Sen sijaan aion sanoa, että kaikki on nyt ihan hyvin. Olen vihdoinkin ehkä oppinutkin jotain. Pikkuhiljaa olen löytämässä ratsastamisen iloa takaisin. Se mitä alan vihdoinkin oppia on, että annan itselleni virheet anteeksi. Osaan käsitellä niitä jo paremmin. Ei, en sano, että osaisin sen edelleenkään hyvin, mutta paljon paremmin.
Tiedän miten osaan ruoskia itseäni kaikesta, joten viime aikoina olen tehnyt vain ja ainoastaan sen mikä tuntuu hyvältä. Viikonloppuisin olen käynyt espoossa ratsastamassa todella vähän, olen ottanut vähän aika lisää nyt. Tehnyt juuri sen verran, että se saa mut onnelliseksi. Sehän on pointti ratsastuksessa, sen tulisi olla kivaa. Kun joku kysyy, miksi ratsastat, ei vastaus saisi olla "Koska niin olen aina tehnyt ja haluan olla parempi". Mielestäni vastauksen tulisi olla se, että se tekee onnelliseksi, se on se mistä nautin, tai jotain muuta vastaavaa.
Tämän postauksen kirjoittamiseen en saanut mitään valtavaa inspiraatiota, mutta halusin kirjoittaa kuitenkin tästä aiheesta. Tai viimeistäänkin edellisen osan luettuani, tuli pakottava tarve kirjoittaa. Edellisessä postauksessa kirjoitukseni asenne on hyvin ahdistava ja ahdasmielinen. Jälkeenpäin, näin jotain oppineena haluan sanoa, että prioriteettien pitäisi olla kunnossa. Oma mielenterveys pitäisi olla prioriteettinä ykkösenä. En voi tarpeeksi painottaa, että sen pitäisi olla kivaa! Eikä se ole kivaa, jos sitä tehdään verenmaku suussa puolikuolleena.
Tämä postaus ei ollut varmaan yhtään parempi kuin edellinenkään, jotenkin tönkköä tekstiä, mutta jos ensikerralla juttu luistais paremmin!
Aamulla karsinoita siivotessani havahduin parin sattumuksen kautta pohtimaan tätä aihetta. Olin parin päivän aikana pistänyt hyvin pieniä asioita merkille muiden ihmisten hevostenkäsittelyssä, mutta yhtälailla myös omassani. Mihin on kadonnut hevosen kunnioitus? Aina puhutaan siitä, kuinka hevosen pitää kunnioittaa ihmistä, mutta samalla unohdetaan, että meidänkin tulisi kunnioittaa hevosta yhtälailla.
Sitä aina puhutaan, että hevosen tulee tietää kuka on johtaja. Sanotaan, että hevosen pitää kunnioittaa ihmistä ja olenkin täysin samaa mieltä. Mutta ensimmäinen kysymys on miten sen kunnioituksen ansaitsee. Mielestäni meidän tulisi ansaita hevosen kunnioitus, eikä väkisin hallita. Pienikin väkivalta hevosta kohtaan on väkivaltaa. Jos koulutus taktiikkasi on perkele ja jos se ei toimi niin isompi perkele, mielestäni se on väärä. Hevonen oppii kunnioittamaan sinua pelosta. Et ole ansainnut kunnioitusta itsellesi. Mielestäni on ihan sama onko kyse pienestä itseppäisestä jukuripää ponista vai "ilkeästä" puoliverisestä, joka näykkii, en ikinä arvosta ihmisiä, ketkä ovat saaneet hevosensa toimimaan tällä kuuluisalla perkele asenteella.
Itse ainakin hoidan muiden ihmisten hevosia, jolloin mulla ei ole mahdollisuutta kouluttaa näitä kaikkia hevosia niinkuin itse parhaaksi näkisin. Silloin jos joku hevonen meinaa jyrätä mut kumoon, mielummin kiskaisen siitä narusta kuin jään alle, mutta se ei edelleenkään tee siitä teosta hyvää. Mutta hoiditpa sitten kenen hevosia tahansa, voit kunnioittaa hevosta niissä pienissä asioissa.
Se mistä tässä postauksessa halusin puhua oli juurikin ne pienet asiat. Ne on pieniä asioita, mutta ne vaikuttaa. Monesta pienestä asiasta kertyy iso asia. Tänään mun silmät avautuivat jälleen kerran tälle asialle ja yritän kyllä itse ainakin nyt tsempata kunnolla. Tuuppaatko hevosta vihaisesti, kun se pullistelee tallissa? Huudatko sille vihaisesti, kun se potkii seinää kärsimättömänä? Kiroiletko hevoselle, kun se sisään tullessaan syöksyy ruoka kipolle, eikä malta nostaa päätään, etkä saa loimea edestä auki? Itse ainakin myönnän sortuneeni jokaiseen edellä mainittuun aina joskus.
Entä jos sitä satulavyötä kiristäisi vain siihen ensimmäiseen reikään? Aina on vaihtoehto, aina.
Itse ainakin yritän jutella hevoselle mukavia karsinaan tullessa ja rapsuttaa sitä ihan hetken, ennenkun alan puuhailemaan mitään. Ei se hevonen ehkä ymmärrä mitä puhun, mutta se ymmärtää kyllä äänensävystä. On muutenkin kohteliasta hevoselle vähän tervehtiä, ennenkuin alkaa mitään tekemään.
Karsina on kuitenkin hevosen koti, joten sinne mennessä sitä hevosta tulisi kunnioittaa sen verran, että jos on ollut paska päivä, sitä ei kosta hevoselle kiroilemalla ja olemalla vähän äkkipikainen. Välillä ihmisistä huokuu oikein ulospäin huonotuulisuus, eikä hevoset ole tyhmiä, kyllä ne sen ymmärtää.
Samalla tavalla vaadin kunnioitusta hevoseltakin mua kohtaan. Monesti, kun hevosella on jo loimi ja riimu päässä ja odotellaan siinä kaveria, niin hevonen ihan huomaamattomasti kävelee ovelle. Ottaa askeleen ulos, toisenkin. Itse en salli sitä vaan peruutan hevosta heti sen askeleen. Ja teen sen niin monta kertaa, kun hevonen hiippailee eteenpäin. Se yksikin askel on liikaa, koska se ei saa kävellä mun reviirille vaan sen tulee kunnioittaa mun tilaa, vaikka kyse olisi vain tarhaan lähtemisestä. Kun hevonen seisoo kiltisti saatan odotellessa rapsuttaa sitä ja jutella mukavia. Siinä kohtaa näkyy molemmin puolinen kunnioitus. Hevonen kunnioittaa mun tilaa, ja minä hevosta olemalla sille mukava. Toistan itseäni, mutta se on pieni asia, mutta onhan sellainenkin sanonta, kun vähemmän on enemmän. Kun hevonen pienissä asioissa kunnioittaa sua, ei se välttämättä testaakkaan sua jyräämällä yli.
Jos hevonen ei tykkää loimen laitosta vaan yrittää purra, en minä ainakaan mene sinne karsinaan tyylillä, että (ainakaan nykyään) "Nyt perkele lopeta, tämä loimi laitetaan, tykkäsit tai et" . Sillä hevosella on kuitenkin syy miksi se ei siitä loimen laitosta tykkää ja sitä pitää kunnioittaa. Yleensä ei ole mun tehtävä selvittää onko loimi vääränlainen tai onko hevosella huonoja kokemuksia tmv, mun tehtävä on vain loimittaa se, mutta senkin voi hoitaa mahdollisimman mukavasti. Esimerkiksi taas juttelen hevoselle mukavia ja otan sen käytävälle, missä se on molemmilta puolilta kiinni, joten se ei pääse puremaan. Sitten vain laitan loimen mahdollisimman nopeasti ja hevoselle mukavasti ja juttelen samalla hevoselle iloisesti, enkä huomioi sitä huonoa käytöstä. Jaksanpa uskoa, että hevonen itse valitsisi sen hoitajan, joka on hevoselle reilu, eikä tule karsinaan asenteella "Minä se pomo olen ja sinä tottelet". Hevoset ei ole tyhmiä, kyllä ne ymmärtää.
(c) Ronja Kylander
Aiheesta toiseen. En kirjoita kisoista erillistä postausta, sillä mulla ei ole mitään kuvia. Heidi ilmesty verkkaan auttamaan mua (thank god) ja saatiinkin Uppe pikkuhiljaa tosi kivaksi. Saatiin myös ennen kisoja käydä kiertämässä rataa pari kertaa, mikä oli oikeasti melkein liian hyvää ollakseen totta. Uppea jännitti tosi paljon, vaikka oltiinkin treenattu aitojen sisällä, mutta Heidin avulla se rentoutui todella paljon. Onneksi päästiin kiertämään rataa, sillä kun tuli mun vuoro startata Uppe ei pelännyt ollenkaan niin paljon kuin aluksi.
Olin ihan järkyttynyt, kun Uppe olikin ihan ratsastettava radalla. Raviohjelma oli aika huono, mutta täysin mun syytä. Olisi parantunut huimasti jos olisin ratsastanut vielä enemmän eteen. Olisin saanut sen paremmin ohjan ja pohkeen väliin, jolloin tietkin olisi parantunut. En edes kommentoi tota volttikahdeksikkoa..
Molemmissa aikasemmissa kisoissa Uppe on kilahtanut laukassa. Joko laukannostossa tai laukkavoltilla(15m), nyt ei ollut lähelläkään! Nostot olivat mielestäni oikeesti tosi hyvät ja sain laukasta tosi tasapainosta ja hyvää, jos verrataan vaikka meidän ekaan rataan. Jopa puolikas lävistäjä laukassa onnistui, vaikka oli treeneissä niin vaikea. Voisi se mennä paaaljon paremminkin, mutta nyt oli sama ohjelma ja tuomari ja tehtiin 4% parannus! Eli 58%. Mielestäni se on aika huikea parannus näin lyhyessä ajassa. Olenhan kisannut Hämiksellä Been ratoja varmaan vuoden saaden aina jotain 60%.. Olin niin sairaan tyytyväinen tohon hevoseen ja mitä valmennus on saanut aikaseksi, super Uppe!
Maailman paras fiilis on, kun ratsastaessa alkaa vain hymyilyttää, eikä sitä voi oikein estää. Hymyilet, koska se on vaan niin kivaa. Koska tajuat asioita ja huomaat, että tietyt kikat todellakin toimii. Saat tuloksia. Se on maailman parasta terapiaa mulle, silloin muistan kaikki ne syyt miksi harrastan ratsastusta!
Eräs tunti ratsastin Upella Heidin tunnilla ja silloin tajusin, miten hyvän opettajan tunnilla oikeasti olen. Olen ratsastanut varmaan puolivuotta Heidin estetunneilla, mutta vasta pariviikkoa sitten mun silmät oikein avautuivat. Tajusin, miten saatanan hyvää opetusta oikeasti saankaan. Siitä lähtien olen yrittänyt käydä sen kerran viikossa Heidin yksityistunneilla Upella.
Olen niin fiiliksissä, että kerrankin mulla on alla hevonen, jolla tykkään niin paljon ratsastaa ja samaan aikaan valmentaja, joka oikeesti vie mua eteenpäin. On niin mahtava fiilis, kun Heidin tunnilla tuntuu, että kehityn 45 minuutissa enemmän, kuin monella monella ratsastuskoulun ryhmätunnilla yhteensä. Oon saanut aivan uusia työkaluja Upen ratsastukseen ja ennenkaikkea omaan ratsastukseen ja istuntaan.
Mulla onkin nyt tavotteena käydä Upen kanssa joka ikisissä keskiviikko koulukisoissa, jotta se alkaisi ehkä vähän tottua siihen, eikä jännittäisi niin saamarin paljon. Nyt on hyvä tilanne, sillä ollaan päästy menemään muutamat treenit aitojen sisällä ja enää normi treeneissä se ei aitoja tai tuomarin pöytää kyttää. Uskon kyllä vahvasti, että sitten kisa tilanteessa tuomari muuttuu varmasti Upen silmissä hurjaksi leijonaksi, mutta sille ei voi mitään. Aidat on kuitenkin nyt edes hiukan tutummat Upelle.
Kattokaa nyt tota hymyä :''D
Eilen menin Upella kaksi tuntia. Ensin normaalilla ryhmätunnilla, jossa Uppe oli ihan sairaan hieno. Teki kaikki avot ja pohkeenväistöt kuin kone, ja jopa minä ratsastin omasta mielestäni hyvin. Saatiinkin kehuja ulkopuoliselta opettajalta!
Tunnin päästä Heidi piti yksärin ja kaikki ongelmat nousivat esiin. Mulla oli alla aivan eri hevonen, kuin tunti sitten ja minäkin ratsastin huonosti. Muistan hyvin tunnin alun jälkeen, kun Heidi katsoi mua silmiin niin masentuneesti ja totesi suoraan, että ratsastan tänään huonommin kuin viimeksi :D Siinä kohtaa otin itseäni niskasta kiinni ja tsemppasin oikein kunnolla.
Harjoteltiin kouluohjelman osia. Kaikki mahdolliset ongelmat tuli esiin, mikä oli hyvä sillä nyt saatiin ratkottua niitä kunnolla. Olin välillä aivan luovuttamis pisteessä, epätoivo varmaan kuulsi silmistäni. Ei auttanut kuin totella ohjeita ja kappas, yhtäkkiä mulla onkin alla toimiva hevonen. Vaikka kaikki perusasiatkin oli aivan hakusessa, mä opin niin paljon! Sain niin paljon ahaa elämyksiä ja jäi ihan huippu fiilis!
Tänään onkin jo keskiviikko kisojen aika. Saa nähdä onko Uppe yhtään parempi. Vaikka ei olisi, niin ei se mitään, sillä mikä tärkeintä, olen itse oppinut todella paljon.
..on onnea ratsastaa hevosella nimeltä Uppe. Ei se mua helpolla ikinä päästä, mutta välillä se ylittää täysin kaikki odotukset ja toimiikin paremmin, kuin ikinä ajattelin olevan mahdollista. Silloin hiipuva motivaatio saa taas uuden kipinän, voiko tämä oikeesti olla näin kivaa? Tältä sen pitäisi tuntua!
Kirjoittaminen on vain jäänyt. Ei ole ollut motivaatiota edes siihen. Edelliset kuvat ovat otettu 20.marraskuuta. Tietäisittekin miten paljon mun teki mieli kirjoittaa tuosta kerrasta, mutta rakas tietokoneeni päätti ryhtyä ongelmalliseksi, enkä saanut enää mitään videoita ulos. Multa meni täysin motivaatio kirjoittaa. Ja minähän en kirjoita, jos en saa niitä videoita ulos. Näin 2kk jälkeen tietokone taas toimii ja josko vihdoinkin tämäkin blogi päivittyisi ajan tasalle.
Mut saatiin ylipuhuttua Upella keskiviikko kisoihin ja vielä helppoon Beehen.. Päätin ottaa ylimääräisen tunnin Upella, että saataisiin vähän harjoitusta. Ja Uppe oli niin hieno! Se oli parempi kuin se oli koskaan aikasemmin ollut. Se oli paljon rennompi ja sitä oli vain iso ilo ratsastaa. Harjoiteltiin sitä helppo B:n rataa ja se olisi voinut olla niin paljon huonompikin. Muistan vain, miten tyytyväinen olin.
Kisapäivä tuli ja Uppe jatkoi hyvällä tahdilla. Se oli verkassa niin super hieno, että mietin voiko tää olla edes totta. Se oli niin rauhallinen ja rento. Mun ainoa tehtävä oli yrittää olla pilaamatta sitä miten se liikkui. Opettajanikin taisi sanoa, että " Ihan sama miten rata menee, Uppe on tähän mennessä ollut niin hyvä, että tääkin jo riittää".
No ratahan meni vähän niinkuin epäilinkin. Uppe oli tosi jännittynyt radalla. Siitä tuli taas aivan eri hevonen, se hevonen joka ei uskalla edes hengittää. Pysähtymisistä ei tullut mitään, toinen laukka oli katastrofi. Rata oli sellainen kamalannäköinen säätö, niinkuin osasin jo etukäteen arvata. Mutta ei se mitään, toi hevonen oli saanut jo mut iloiseksi. Ja mikä paras uutinen, tollasella sähläyksellä päästiin vielä läpi!
Emilian hieno puhelinkuva on nyt ainoa kuva näistä kisoista :D
Nyt tässä välissä oli joululoman takia monta viikkoa, jolloin en ratsastanut Upella. Tämän vuoden puolella olen ollut kahdesti sen selässä. Ekalla kerralla opettaja pyysi mua ratsastamaan Uppea enemmän ylös, kantamaan itseään, ja käyttämään sitä selkää ja takajalkoja. Upesta tuli ihan mieletön! Aivan kuin erihevonen, siitäkös mun motivaatio sai taas uuden pienen kipinän. En meinaan olisi uskonut, että toi hevonen liikkuisi mun alla niinkään hyvin!
Tiistaina treenit jatkui ja sain Emilian kuvaamaan. yritin samaa, kuin edellisellä kerralla. Takajalkoja siis alle ja hevosen niskaa vähän korkeammalle. Ei onnistunut ollenkaan niin hyvin. Kyllähän se kantoi itsensä paremmin, mutta en itse oikein ollut parhaimillani ja harjoiteltiin siirtymisiä, jotka meidän yhteinen heikkous. Ja kun siirtymisiä tehdään ihan kokoajan, niin enhän mä saanut siitä kuin kuumuvan hevosen alleni. Jäin muutenkin liikaa nakuttamaan avuillani ja lopuksi se sitten sai Upen kiehumaan yli. Viimeinen tikki oli, kun joku ratsastaja putosi. Uppe raukkahan säikähti sitä kunnolla ja kesti kauan saada se menemään edes loppuravit ihan ok raameissa ja tahdissa.
Laukka oli varmaan huonoin askellaji. Kun en ehtinyt työstää sitä ollenkaan, niin joko se oli aivan liian hidasta. Takajalat tallissa laukkaa tai sitten Uppe karkasi mun ulkoapuja vastaan. Sitä on hiukan hankala muutenkaan korjata, kun en meinaa itse huomata sitä selkään ollenkaan. Laukka olisi varmasti parantunut, kun olisi ollut sitä aikaa työstää. Myös siirtymisissä ei ollut kehuttavaa, sillä ne tuli töksähtäen ja jouduin aina käyttämään ohjaa niissä. Tai sitten Uppe meinasi vain koota liikaa ja jäädä ns. paikoilleen.
Uppe on sillä tavalla erillainen kuin suurinosa hevosisra, se saa mut iloseksi, vaikka ei menisi edes hirveän hyvin. Nytkään menossa ei juuri ollut kehuttavaa, mutta musta oli silti kiva treenata Upen kanssa. Koittaa parantaa niitä heikkouksia. Harvan hevosen kanssa on niin, että ne huonotkin kerrat on kivoja. Mutta nämä harvat hevoset, ketkä saa mut tuntemaan näin ovat aivan erityisiä! Siksi toivonkin, että saisin treenata Upen kanssa mahdollisimman pitkään. Ihan sama jos kisat menee aina päin persettä, tää hevonen antaa mulle sen oikeen tunteen siellä selässä, ja se on kaikkein tärkeintä. Kisoissa pärjääminen ei niinkään saa mua onnelliseksi, vaan se tunne siellä selässä.
En tiedä mitä tässä enää oikein selitän. Ehkä sitä, että tuo hevonen on kultaa? Yritän nyt kirjoittaa blogiin lähiaikoina uudestaan, luultavasti liittyen jotenkin opintoihini Ypäjällä. Instagram käy kuitenkin edelleen aktiivisena! @_pilanpaiten
