Ikävä ei koskaan lakkaa...

... mutta niinhän menee sanontakin " every end is new beginning".

Kun Santeri myytiin otin sen henkisesti kovin raskaasti. Menetin motivaatiota ja ratsastuksessa en kokenut sen suurempia onnistumisen tunteita. Tunnustan myös kuunnelleeni aika monta ranteet auki biisiä. Tuntui vaan niin pahalta luopua siitä kaikesta, mistä olin pienempänä haaveillut. Siitä kaikesta mitä olin saavuttanut. Santeri oli ensimmäinen hevonen, jonka opin ihan oikeesti tuntemaan. Tallille mennessä oli vain se yksi hevonen jonka halusin, Santeri. Kun santeri ei ollutkaan enään tallilla, olo oli niin tyhjä. Ei ollutkaan enää sitä hevosta, jonka halusin estetunnille. Ei ollut enään sitä hevosta jonka selässä tuntui niin turvalliselta ihan joka päivä, ihan joka tilanteessa.

Santeri pyöri mieless kokoajan. Muistelin vain kaikkea mitä sain sen kanssa tehdä. Kaikki ihanat kesäillat Santerin kanssa olivat tuoreesti mielessä, kaikki ihana kerrat, kun mun täytyi vain istua hevosen selässä ja kaikki oli vain täydellistä, että pelkäsin ainoastaan, että " lumous särkyy". Pikku hiljaa aloin kuitenkin hyväksyä, että Sanis on poissa. Mutta se ei tarkoittanut, että olisin unohtanut sen, tai rakastaisin sitä vähemmän.

Uudelle tallille vaihtaessani, tuntui ettei mikään onnistu. Tunti toisen perään ratsastin paljon heikommin, kuin minkä tasoinen oikeasti olen. Ihan hävetti, kukaan ei tunne muo ja ratsastan, kuin alkeiskurssilainen. Mietin teinkö väärän valinnan vaihtaessani pois. Olin kokeillut melkein kaikkia tallin hevosia ( jotka olivat siis luonnolisesti minulle uusia), kaikki olivat ihan kivoja, mutta kukaan ei sen kummemmin sytyttänyt. Ratsastus ei tuntunut siltä, miltä sen kuuluisi tuntua. ( #vainratsastajienjutut ) Yritin vain uskoa, että kyllä tämä tästä muuttuu paremmaksi, vaikka kertatoisensa jälkeen olisin vain halunnut luovuttaa, ja saada jonkun automaatti hevosen, jonka selässä hölkötellä menemään.

Tuntuu, että vihdoinkin alan saavuttamaan jotain, kaikkien epäonnistumisien jälkeen. Frontsusta tykkään kertakerran jälkeen enemmän. Olen alkanut löytämään sen kanssa yhteisen sävelen. Muistan ekat kerrat sillä olivat jotain kamalaa. Se oli kamalan kova suusta, isoravinen, juoksi apuja karkuun, kuskasi muo laukassa, että lumisella kentällä se veti lukuisia kertoja istualleen.. Silti jotenkin pidin siitä, vaikka mikään ei oikein sujunut. Kiitän Tiiaa, että se on laittanut sitä mulle useaan otteeseen putkeen tunnille, vaikka mikään ei ole onnistunut. Nykyään Frontsua on vain ilo ratsastaa. Se on pehmeä kädelle ja en oikein osaa kuvailla, se vain tuntuu, hyvältä! Jos nyt tuota videota katsoessani sanon teille, että toi hevonen kuskasi mua vielä kuukausi pari sitten 6-0, uskotko? joo, en mäkään.

videolaatu

Frontsu oli torstaina oikein mukava. Itse en ollut oikein terässä, ja ratsastin koko tunnin liian pitkillä ohjilla, Frontsu oli silloin parempi ratsastaa. En siis viitsinyt alkaa väkisin kokoamaan, sillä jos en itse osaa koota hevosta siten, että pysyn itse kevyenä Frontsu vetää herneet nenään, ja eilen se ei vain olisi onnistunut. Tunnista jäi ihan hyvä fiilis, vaikka videolla näenkin niiiin paljon virheitä... En siis turhaan kaunistellut ja jättänyt videoon pätkiä vain loppuraveista jotka onvat kaikkein siedettävimpiä pätkiä.
(älkää ihmetelkö, video on sitä äiti laatua..)

Tänään oli estekurssin ensimmäinen päivä. Hyppäsin Hämiksellä, ja se oli niin mahtava! Tämän vuoden hypyt ovat menneet niin huonosti, että tuli aivan mahtava fiilis, kun kaikki sujuikin kuin tanssi! Toivottavasti saisin kuvaajan huomiselle tai sunnuntaille :)