Tamma kuin unelmasta

Postauksessa tulee olemaan vain videolta napattuja kuvia

Eilen heti kun astuin tallille Tiia tuli sanomaan, että täällä on kauhea sota menossa, kun kukaan ei halua menä Daisyllä. No kysyin, että millainen se on ja vastaukseksi sain, että vähän kuuma. Ei siinä ollut sitten muuta ongelmaa, joten päätin siis mennä Daisyllä ja näin jälkikäteen sanottuna en kadu hetkeäkään päätöstäni.

Olin siis kerran aikaisemmin keväällä mennyt Daisyllä sileällä. Mä olin niin unohtanut miten ihana se on. Se on niin pehmeä suusta, sen askeleet on niin kevyet ja niin tasaiset ja ai vitsit miten ihanan leveä se on ! Tiialla on monia tosi kapeita hevosia rakenteeltaan, niin oli ihanaa päästä taas ihan kunnolla leveen hevosen selkään.

Tänään en ajatellut kirjoittaa pitkää postauasta, joten mennään suoraan asiaan. Kaikki tehtävät sujuivat suurinpiirtein ilman sen suurempia ongelmia. Tehtiin sellaista tehtävää, että pitkällä sivulla mentiin kevyessä istunassa suora linja, jossa oli kaksi puomi jonoa ja sitten toisella pitkällä sivulla kaksi volttia joiden väliin tuli avoa. Tämäkin tehtävä sujui ihan nätisti, sillä Daisy kuuntelee niin hyvin ratsastajaa.

Kuva ei ole kyseisestä tehtävästä

Teimme myös suoria linjoja, joissa oli pari estettä, joiden väliin piti saada tietty askelmäärä, tässä oltiin Daisyn kanssa ilmeisesti hyviä, koska ei jouduttu tekemään kertaakaan tehtävää uudelleen, vaikka teimme monta erillaista toistoa. Lopuksi tulimme myös radan. Ainoa ongelmia tuottanut este oli kentän keskellä oleva täysin normaali pysty, joka tuli hypätä vinosti ja kääntää heti esteen jälkeen ennen pitkällä sivulla ollutta estettä. Daisy tuli todella pohjaan ja ohjasin sen suoraan päin juuri kyseistä estettä, joka piti kiertää, krhm..

En muuta voi sanoa kuin että tammalla oli suuri ilo hypätä, se oli niin miellyttävä! Ja siitä kuumuudesta, ei se ainakaan näin pienillä esteillä kuuma ollut. Aluksi enemmänkin tahmea ja loppua kohti se alkoi vain ennemminkin heräämään ja laukkaamaan omalla moottorilla. Ainoastaan radan yksi linja jouduttiin tulemaan muutama kerta, kun en saanut koottua laukkaa tarpeeksi tiettyä askelmäärää varten. Harmi, että Daisy ei osallistu enään meidän kurssille. Tiia sanoi, että nämä hypyt riitti sille, Daisy on meinaan juuri palaillut saikulta:)
Mä niin yritin tehdä taas lyhyen koosteen, karsin ja karsin videoita ajatuksena maksimissaan 6 minuutin kooste.. Mutta kun tämä oli valmis katsoin sitä aikaa... 9 minuuttia.. No tein sitten lyhyemmänkin koosteen, koska olen varma, että suurin osa ei jaksa katsoa 9 minuuttia mun ratsastusta. Lyhyempään koosteeseen pääset tästä.

Tänään meillä on maastoesteet, mutta en varmaan pyydä ketään kuvaamaan, kuka haluaisi juosta puskissa meidän perässä, varsinkin kun Zz on mukana. ( Zz voi vähän kyttäillä). Katsotaan sitten jos vikana päivänä. Ja jos onni on myöten, ens viikolla saatan päästä kokeilemaan kangilla ratsastusta ;)

Mikä on kun ei taidot riitä....

..mikä on kun ei onnistu.
Musta tuntuu, että en ole ollut oikein terässä viimepäivinä. Motivaatiota tuupaukseen on varmaan enemmän kuin koskaan, mutta ratsastan paljon huonommin. Istuntani ei ole rauhoittuakseen ja epätoivoisena meinaan alkaa ratsastamaan enemmän kädellä kuin jalalla, joka johtaa siihen, että hevosista tulee todella epätasaisia. Edes Hämis ei ole mennyt kovin hyvin viime aikoina. Se on ollut kokoajan se hevonen, kenen kanssa onnistuu, jos muiden hevosten kanssa ei suju. Nyt en saa edes Hämistä tasaiseksi. Mun on vaikea istua edes normaalissa ravissa. Alan joko puristamaan ja pomppimaan enemmän tai sitten olen rennosti puristamatta ja pompin silti enkä saa apuja läpi.

Mulla on ennenkin ollut tällaisia hetkiä, kun musta tuntuu, että vaan hyllyn selässä kuin perunasäkki ja hevonen juoksee miten haluaa, mutta joka kerta niistä vaiheista ollaan selvitty ja siirrytty askeleen eteenpäin. Siksi en nyt aiokkaan luovuttaa vaan treenata, treenata ja treenata vaikka se tuntuisikin epätoivoiselta.

Tää on ehkä hyvä juttu, että mulla on hyvin suuri motivaatio ratsastusta kohtaan juuri nyt kun tuntuu, että ei vain toimi. Jaksan siten yrittää uudelleen ja uudelleen. Mulla alkoi eilen kenttäkurssi. Meillä oli eilen koulutunti, tänään rataesteet ja ylihuomenna meillä on maastoesteet. Viimeisenä päivänä sitten loppukilpailu, jossa on kaikki lajit.
Eilen ei pidetty aivan normaalia koulutuntia vaan kevenneltiin aika paljon ja yrityksenä saada hevosia rennoksi, pyöreäksi ja käyttämään selkäänsä. Saada hevoset hyvin avuille tulevia päiviä mielessä pitäen. Hämis ei ollenkaan ollut tasainen. Se oli puolikierrosta hyvä kunnes sain taas alkaa työstämään ihan huolella, jotta se olisi taas puolkierrosta hyvä. Se oli vähän turhauttavaa, mutta tiesin, että minä se sielä olin se joka aiheutti tämän toistuvan kuvion.

Laukassa menimme ihan ympyrällä miettien omaa istuntaa ja hevosta, ei mitään monimutkaisia kuvioita. Hämis oli erittäin raivostuttava. Se oli kokoajan pohkeen takana, aika ajoin näpäytin sitä todella lujaa takaosaan, mutta vastaukseksi sain pukin, okei pukki on ihan ok, mutta sen jälkeen heppa alkoi vaihtelemaan laukkoja ja siirtymään kiitoraviin. Huoh. Epätoivoisena sitten kysyin Tiialta, joka loppujen lopuksi keksi alkaa huomauttamaan mun jalasta. Kun sain jalan pidettyä satulavyön lähettyvillä avut meni paremmin läpi ja Hämiskin sai vähän lennokkuutta laukkaan, eikä se kokoajan tehnyt kaikkeaan, jotta saisi mahdollisuuden ravata.

Äiti sai sellaisen vimman, että kevyestä ravista tulee vain huonojakuvia, huonoista asennoista, joten hän sitten päätti lopettaa kevyenravin kuvaamisen kokonaan... Ja tällätunnilla kevensimme 3/4 osaa tunnista poikkeuksellisesti. Argh, joskus mä vaan en jaksaisi tota. Ja kirsikkana kakunpäälle..

Teimme lopputunnista sulkuja ja avoja ja pohkeenväistöjä. Hämis oli aluksi ihan OK ja äiti kuvaili ihan aktiivisesti. Sitten äiti tuli siihen tulokseen, että väistöstä ei voi saada hyviä kuvia ja lopetti kuvaamisen ihan kokonaan. Tsädäm, sillä hetkellä näpäytin Hämistä raipalla(taas vaihteeksi) ja voi miten koko eläin muuttui. Se tuntui niin mielettömän hienolta, ne oli varmasti yksiä elämäni suurimpia onnistumisia hevosen selässä. En muista milloin viimeksi hevonen olisi mennyt niin hyvin. Hämis pyöristi niskansa korkeaan muotoon, oli ihan höyhenen kevyt edestä, liikkui aktiivisena takaosasta, mäkin jopa istuin siellä hyvin. Sulut menivät kuin vettä vaan. Mä vaan istuin siellä ja Hämis meni paremmin kuin koskaan mun alla, se vaan tuntui niin täydelliseltä. Se oli juuri sellainen hetki, että olen ratsastanut niin hyvin vain unissani. Ensimmäistä kertaa sain hevosen liikkumaan rehellisessä peräänannossa, korkeassa muodossa sulkuja, ja mitä äiti tekee. Sammuttaa kameran ja pistää sen pois, "koska suluista tulee vain huonoja asentoja". Jos suoraan sanotaan, että kyllä vitutti ja vituttaa edelleen. Katsokaa sitten te näitä laukkakuvia, kun laukka oli se, joka ei onnistunut tällä tunnilla. Kuva saldossahan oli vain pari ravikuvaa ja yksi käyntikuva ja loput laukka kuvia.. Ainiin, arvatkaa milloin äiti jatkoi kuvaamista. Juuri sen helvetin viimeisen sulunjälkeen kun  alettiin mennä loppuraveja. Mä olen sanaton. Tässä syy miksi äitejä ei pitäisi päästää kameran taakse..

Ehei, tämä ei ole todellakaan yksikään niistä onnistuneista väistä/sulku/avo/pohkeenväistöistä. Varmaan 10 minuuttia ennen niitä otettu?

Noniin saas nähä, en ole pyytnyt tällepäivälle ketään kuvaamaan, joten äiti taas kameran takana. Pahinta odottaen. Saatan pytää äidiltä tältäpäivältä videota(nekin luultavasti aivan sumeita taas).

Kaksi uutta tuttavaa

 KAIKKI POSTAUKSEN KUVAT (C) EMILIA UUTELA                    (varautukaa superpitkään postaukseen)
Hitto, että olen taitava. Painoin enteriä niin, että julkaisin tämän postauksen ennenkuin ehdin tähän mitään kirjoittaakkaan, hups. Mutta asiaan.
Viikonloppuna matkustin taas tätini luokse maalaismaisemiin lammastilalle. Samalla reissulla kävin moikkaamassa ystävääni Emiliaa ja sain kokeilla hänen hevosia!
Aloitettiin ponista. Kaikessa rauhassa hoideltiin Hensu valmiiksi, jonka jälkeen Emilia meni ratsastamaan ja mä siirryin kameran taakse ja huutelin jotain etäisesti vinkkejä muistuttavia lausahduksia. Ainakin mun silmään Emilian ja Hensun meno oli erittäin nättiä, ehkä joku päivä mullakin on yhtä rauhallinen istunta.
Yritin parhaani mukaan keksiä tehtäviä ja aika väistöpainotteisia keksinkin. Erityisesti sulut paranivat loppua kohti. Kaikki tehtävät menivät molemmat kunnialla loppuun, ei moittimista.

Nämä kuvat joissa Emilia itse ratsastaa ovat kyllä c minä, mutta ei se niin tarkkaa ole.

Ihana kesä, kaikkialla vihreää <3

Tehtiin mm siirtymisiä käynnistä seis niin, että käyntiin lähtiessä hevosen tuli lähteä ulkotakajalasta selänläpi. Aluksi tuli aika hutiloituja siirtymisiä joissa poni ei niinkään keskittynyt, mutta varsinkin loppua kohti tuli muutama erittäin hyvä, jossa poni aivan selkeästi astui selän läpi ohjaa kohti, eikä vain "karannut" pysähdyksestä liikkeelle. Pysähdysten välissä yritin vähän kannustaa Emiliaa käyttämään ns nopeaa pohjetta, joka ei jää puristamaan tai kyselemään. Tarkoitan, että ratsastaja antaa napakat kaksi nopeaa pohjetta ja jättää hevosen rauhaan. 
Tehtävä, jossa ympyrällä Emilia väistätti ponin takaosaa ulos ja sisälle oli myös kätevä, sillä siinä hevonen saadaan reaktiivisemmaksi (mikäli kaikki menee oikein) ja saadaan vähän tuntumaa hevoseen. Kun Emilia omienkin sanojensa mukaisesti alkoi ratsastaa enemmän jalalla kuin kädellä ponista kuoritui aika hyvä.

Kattokaas nyt, vähän eroa alun kuviin. wautsi. Tässä poni on kyllä selänläpi, eikä niin jännitynyt.

Poni laukkasikin ihan mielettömän nätisti siihen nähden, että se alkaa olla jo aika vanha ja laukka ei ole sille helpoin askellaji.

Yllättäen Emilia ehdottikin "Tuu Rebe ravaa tällä loppuravit". Ööö häh?! En mä oo menny poneilla 5 vuoteen.. "Häh minä, mä olen liian iso". En sitten Emilian mielestä ollut liian painava ratsastamaan ponilla 5-10 minuuttia, joten hetken kuluttua mä istuin ponin selässä. Oli vähän outo fiilis.
Kierroksen pari käveltyäni otin ravia ja aina mun yrittäessä ottaa ohjia Hensu nosti vain päätänsä. Yritin korjata jalalla, mutta pää nousi vielä korkeamalle ja siinä vaiheessa mulle tuli vähän sellanen olo, että miten päin täällä pitäisi oikein olla.

Otin hetken päästä käyntiin, jossa mun oli helpompi saada poni pehmeämmäksi kädelle ja yritin katsoa, että siirtymisessä raviin se pysyisi pehmeänä niin se olisi helpompi ravissa pitää pehmeänä, jos se ei ehtisi vetäistä päätään taivaaseen, jossa se ei kauheasti muo kuunnellut. Se toimi ja Hensusta muodostui erittäin miellyttävä ratsastaa. Tämä on enismmäinen poni, jolla olen koskaan tykännyt ratsastaa, lukuunottamatta yhtä ponia leirillä joskus vuonna 2009.... Ravailin vain peltoa ympäri joitain voltteja ottaen ja vaihdoin parikertaa suuntaa, en siis tehnyt enään mitään, kunhan ravailin, jonka jälkeen annoin Hensun kävellä ja mentiin pesemään ponia viileällä vedellä ja sienellä.

Ihan kiva kuva, jonka pilaa jäätävä vatsamakkara

ÖÖÖÖ, Mikä tää pystysuora kevennys on, aivan kuin seisoisin

Onko se oikeesti niin vaikeeta istua hiljaa nätisti.

Mulla on alkanut oikeasti jalka menemään liian taakse. Ja pahinta on se, kun en edes huomaa sitä ratsastaessa, nään sen vasta kuvista jälkeenpäin.

Pikku huilauksen jälkeen haettiin vielä Namu hoidettavaksi. On muuten aika kaunis hevonen. Että mä olen kömpelö, hevonen meinasi saada hepulin jo siitä, kun jotenkin kömpelösti rämähdin satulaan.
Jo alkukäynneissä Namu harppoi eteenpäin ja jo heti silloin huomasin aliarvioineeni sen eteenpäinpyrkimyksen. Olenkin täällä blogissa sanonut ratsastavani kuumilla hevosilla paremmin, mutta täytyy myöntää, että siitä on ainakin vuosi aikaa, kun olen viimeksi mennyt todella kuumalla hevosella.

Kävelyt käveltyäni otin raviin ja ensi fiilikset oli vähän wou. Heppa alkoi heti kiidättää muo ympäriinsä miten halusi ja mä vaan keikuin siellä kyydissä. Hevonen nousi hyvin korkeaksi edestä ja mun kädet vain painui alas kiinni reisiin ja jalka valui eteen tuoli-istuntaan ja jäätävä könö ilmestyi kuvioihin. Otin taas käyntiin. Yritin pitää vähän tuntumaa ja pohjetta kiinni, vaikka sekin tuntui olevan liikaa Namulle ja se näkyi vielä isompana jännityksenä. Silti vaan yritin pitää tuntumaa ja pohkeita kiinni, taka-ajatuksena, että saattaisin päästä vielä edes vähän vaikuttamaankin hevoseen.

Epätoivoisten ravi yritysten jälkeen siirryin ympyrälle kävelemään ja yritin työstää edes vähän käyntiä. Se alkoi pikkuhiljaa tuntua paremmalta ja paremmalta ja Namu alkoi pikkuhiljaa jopa rentoutumaan ja luottamaan hetkittäin mun käteen eikä kävellyt pää taivaassa kauhuissaan jokaista apuani karkuun.

Työstin ympyrällä ravia, niin vaikealta kuin se mulle tuntuikin. Yritin löytää sellaista normaalia vaihdetta, sillä tuntui, että joko Namu kiidätti muo 6-0 ympyrällä tai meni miltein paikallaan ravia. En tajua miten Emilialla Namu menee ihan sopivaa tahtia heti alusta lähtien?! Super tyttö. Vaikka ravi tuntuikin miltein mahdottomalta aloin saamaan siinäkin yllättävän hyviä pätkiä alku tuntiin verrattuna.

könökönö. Miten käynnissä voi edes könöttää

Tuo istunta, se on jotain niiiin kaunista...............

Aloin nostamaan laukkaa ensin oikeaan kierrokseen. En kyllä siitäkään tehtävästä suoriutunut kunnialla. Namu vain syöksyi nostosta ja taas vähän veteli omaa vauhtiansa. Ja sekin, että ei sen mitenkään erityisen kovaa tarvitse mennä, kun tuntee, että nyt ei ole kyllä hevonen kuulolla... :D

Öööö, ei lisättävää

Toiseen suuntaan laukannostot olivat niin säälittäviä, että teki mieli luovuttaa. "Emiliaaaaaaa, mitä tälle pitää tehä että tää edes laukkais". Onhan se kieltämättä vähän kummallista, että ei saa kuumaa hevosta laukkaamaan.. Namu veti aina sellaiset vermoravit, kun annoin laukka avut. Ja vaikka mitä yritin, se ei nostanut laukkaa. Se vetäisi pään niin korkealle kun sai ja lähti ravaamaan. Oli vähän sama fiilis, kun alkeiskurssilla ei saanut hevosta nostamaan laukkaa. Ja kun laukka viimein nousi se oli pikkusen out of control. Muutaman kerran Namu rikkoi raville ja olin taas ihan pulassa uuden noston kanssa. Kun laukka kuitenkin säilyi saatiin muutamia ihan ok pätkiäkin.

Niiin, ööö, Reben laukannostot, ei jumalauta :D

Parikertaa laukat nousi pukin kautta

Parhaimpia hetkiä laukoista.. Tosin tässäkään ei ole tasapainoista menoa.

Ratsastin vielä vähän käyntiä ja ravia ja kerran laukat molempiin suuntiin. Tässä vaiheessa Namu alkoi tuntua erittäin kivalta molempiin suuntiin käynnissä, että ravissa, aivan erillainen kuin alkutunnista. Ei tosin edelleen mikään hieno suoritus, mutta paljon se parani tunnin aikana. Minä paranin.. Minä se tässä olen se, kuka ei osaa.

Ehdottomasti tunnin parhaita hetkiä

 Loppuravailin vielä, jonka jälkeen käytiin seikkailemassa vielä pellon laidoilla.

Mä näytän tässä ihan zombilta

Eli en voi muuta ku antaa respectit Emilialle, kun on ottanut Namun kaltaisen haastellisen kaverin itselleen, ton kaltasen hevosen kanssa varmasti pienimmätkin onnistumiset tuntuu suurilta. Ja miten paljon Emilia on saanut tehdä töitä, että hevonen on edes noinkaan rauhallinen ratsastaessa. Ja kyllähän tosta hevosesta näkee, että se tykkää omistajastaan;) Ei muuta kun suuri kiitos Emilialle! Käykää ihmeessä lukemssa hänenkin blogiaan tästä!