Toivoa näkyvissä

Päästiin vihdoinkin Hämin kanssa meidän ekoihin yhteisiin kisoihin ( ellei lasketa Tiian omia pikkukisoja). Olin aika iloinen, sillä Hämis on ollut viimeaikoina niin hyvä ja olen muutenkin alkanut tykkäämään siitä enemmän kuin aikaisemmin. Kaikenlisäksi rata, jonka starttasime kuului mun mukavuus alueelle.

Kisat järjestettiin siis Nevaksessa ja sinne suuntasimmekin heti lauantai aamusta. Päivän alku oli mulle rento, sillä Hämis liikkui ensin luokan heC alle Sannan kanssa. Olin myös yllättynyt siitä miten hyvin Hämis käyttäytyi vieraassa paikassa, se oli ihan kuin kotonaan. Se ei turhia stressaillut. Vieraassa maneesissakin se vain vähän vilkaisi ympärilleen "Ai tänne me nyt sit tultiin". Ton eläimen kanssa on kyllä kaikki niin helppoa!

Heti verkassa huomasinkin, että Hämis on hyvin erillainen ratsastaa vieraassa paikassa. Ei se huono ollut, mutta erillainen. Itseasiassa se hyväksyi kaiken paljon nopeammin ja suostui liikkua mun asettamassa raameissa paremmin kuin yleensä. En ehkä kuitenkaan saanut sitä edestä niin kevyeksi kuin treeneissä. Se myös vähän kokoajan kyseenalaisti pohjettani, mutta sitä katsoin hiukan sormien läpi.

En paljoa verkassa ehtinyt antaa Hämin kävellä vaan käytin kokoajan tehokkaasti, sillä Häm ei ollut oikein parhaimmillaan ( niin kuin en ollut minäkään). Sain menoa kuitenkin parannettua aika paljon ja juuri kuin sain Hämiksen tuntumaan ihan ok:lta mut kuulutettiinkin jo radalle.

Radan alkaessa meinasin taas alkaa yliajattelemaan. Kun ajattelen liikaa asioita liian nopeasti stressaannun samantien ja kouluradan ratsastaminen luonnollisesti kärsii hirveästi. Kuten radan alkaessa keskiravin alussa aloin miettiä yhtäkkiä kamalasti. Muista antaa vähän pohjetta sen lisäks, että annat edest vähän tilaa ja sit muista istuu sillee et- ei hitto mitä tuli kolmikaarisen jälkeen? Apua mä en muista, voi hitto nyt tää rikko laukalle! . Luonnollisesti en pystynyt keskittymään rataan vaan meinasin vajota siihen jännittyneeseen tilaan, jossa en ikinä saa koulurataa onnistumaan. Uskon kuitenkin, että asenne harjoittelu ja oman tunnetilan säätelyn harjoitukset, sekä mielikuvaharjoittelu olivat tehneet tehtävänsä, sillä sain itseäni niskasta kiinni. Kuulostaa ehkä tyhmältä, mutta sanoin itselleni, että Rauhotu Rebekka, sä meet nyt tän tehtävän keskity nyt siihen ja sä tiedät mitä tulee kolmikaarisen jälkeen. En olisi ikinä uskonut pystyväni siihen, mutta sain itseni taas rauhotettua radalle ja pystyin taas keskittymään siihen. Heti kun aloin hiukan jännittää, mulle tuli olo, että unohdan mitä pitää seuraavaksi tehdä ja en pysty keskittymään täysillä juuri siihen liikkeeseen jota suoritamma. Tästä tulikin siis siihen tulokseen, että mielikuvaharjoittelu saa jatkua jatkossakin!

Radalla huomasin Hämiksen olevan edelleen pohkeentakana. Kyllä se liikkui eteen kun pyysin, mutta se ei oikein polkenut takajaloillaan. Etenkin kaarteissa se meinasi unohtaa takajalat jasain pyytää eteen ja syntyi jännittynyt hetki, jolloin pää nousee ja siitähän miinustetaan heti pisteitä. Muutenkin näin jälkeenpäin katsottuna, Hämis voisi tehdä ehkä paremman vaikutuksen jos antaisin sen liikkua hieman pidemmillä ohjilla, jolloin kaula pyöristyisi enemmän.

 Rata ei mielestäni ollut erityisen huono, mutta siitä myös puuttui loistavuus, jolla kerätään prosentteja. Toki näen paljon meidän menossa virheitä, mutta en myöskään usko, ettei meidän prosentit voisi alkaa nousta, heti kun saan pari virhettä korjattua. Kun Hämis on paremmin pohkeen ja ohjan välissä se on tasiasempi ja mun on itse helpompi istua hiljaa ja olla yrittämättä liiaa. Meidän täytyy siis treenata tasaisuutta, pehmeyttä ja peräänantoon ratsastamista.

Käynti oli ehkä radan heikoin lenkki. Ihan vain siksi, että unohdin tyystin antaa Hämille tilaa edestä ja pelkäsin aivan liikaa, että se rikkoo raville. Jos olisin antanut Hämikselle enemmän tilaa ja vain luottanut siihen, oltaisiin saatu käynnistä varmaan huomattavasti enemmän pisteitä.

Tuloksena saatiin siis 60,20% ja olen siihen oikeastaan tyytyväinen. Mulle 60% on aina ollut tietynlainen raja. Kun se menee rikki olen tyytyväinen. Vähän tietysti jäi hampaankoloon kaivelemaan, sillä tiedän, että pystyn vielä parempaan parhaimmillani, mun täytyy vaa opetella kaivamaan se esiin. Olen kuitenkin siihen tyytyväinen, että mun oma istunta on kehittymässä juuri siihen suuntaan, kun haluan ihan sopivan kovaa vauhtia :)

Tämä ei taaskaan anna upottaa videota, joten se löytyy painamalla tästä.