torstai 17. syyskuuta 2015

Aika parantaa haavat, ei arpia

 (Tulossa pitkäpostaus, jos sellainen ei kiinnosta niin tässäkohtaa voi jo häippäistä:) Ei en ole kirjoittamassa 2 osassa )
Olen usein täällä blogissa maininnut elämäni hevosesta Saniksesta, mutta luultavasti kukaan blogini ulkopuolisista lukijoista ei tiedä asiasta sen enempää. Tänään on kuitenkin tullut kuluneeksi vuosi tamman lähdöstä, joten voisin hieman avata tätä tarinaa.

13 päivä toukokuuta saan silloiseltani ratsastuksen opettajalta viestin, että seuraavan päivän esterataharjoituksiin, mulle ei riittäisi hevosta.. Vain hevonen jolle en pärjännyt ja Sanis, jolla en ollut ikinä ratsastanut, olivat jäljellä. Koska Sanista olen halunnut heti sen tultua kokeilla, vastaan välittömästi " Sanis käy! ". Sinä iltana harjaan Sanista ja mietin, mitä olin nähnyt siinä tammassa. Hoitaessa, se ei edes vilkaise minuun, ennenkuin saan kuolaimet suuhun. Ratsastaessa Sanis pukittelee ja meinaankin kerran tippua. Sanis vaihtaa laukkoja ja kyttäilee. Silloin kuitenkin tajuan rakastuneeni, siinä hevosessa vain on sitä jotain.

14 päivä toukokuuta koittaa rataharjoitukset. Olen ilmoittautunut ristikko luokkaan. Sanis kieltäytyy lähtemästä lähtölinjan yli. Se peruuttelee ja potkii sivuille. Se kieltää ensimmäiselle ristikolle, eikä meinaa suostua ylittämään sitä. Samaisen radan aikana se myös kieltäytyy liikkumasta, se pudottaa sen 30 cm korkean ristikon. Ja tämän "huonon" radan jälkeen minä säteilen, koska mä vain niin hirmuisesti tykkään Saniksesta. Tuona päivänä varmasti kukaan ei oikein ymmärtänyt mua.
Radanjälkeen säädän jotakin
Alan toivoa Sanista lähes aina tunneille ja itsenäisille ratsastuksille. Alankin ratsastaa sillä lähes joka kerta viikkotunnillani. Myös kesällä ratsastan Saniksella hyvin useasti. Menen ilman satulaa, satulan kanssa. Vietän vain hauskaa. Opin tuntemaan Sanista paremmin. Huomaan, että sillä on selkeät kaksi mielialaa. Joko se on täydellisin eläin, kenet olen ikinä tavannut  tai vaihtoehtoisesti se on itse piruperkele. Nautin jokaisesta hetkestä tamman kanssa. En näe Saniksessa mitään huonoja puolia, se on täydellinen.
Sanis on alkanut vähän rauhoittua ratsastaessa. Se on päiväpäivältä miellyttävämpi. Pääsen Saniksella myös Ompun valmennukseen ja tamma on siellä niin mahtava. Noista valmennuksista näen myöhemmin useasti unia. Parit kisatkin käydään Saniksen kanssa loppukesästä/alkusyksystä. Ei mua pieni korkeus tai huonot prosentit haittaa. Syksyn alussa voitetaan Saniksen kanssa ristikko luokka, voisinko enään onnellisempi olla? Sanis on maailman paras hevonen <3
Ensimmäiset koulukisat heC 57%


tätä on onnellisuus

Ensimmäinen estetunti ja mites meni noinniinkun omasta mielestä

Ekoja tunteja tammalla

Ei ollut kauheen tyytyväinen tamma, kun aloittelin sillä ratsasteluja

 Talvella tulee paljon kisoja ja valmennuksia joihin miltein kaikkiin osallistun Saniksella. Jos en ratsasta Sanisella viikkotunnillani moni ihmettelee, kun näkee mut jonkun muunkin kuin Saniksen selässä. Yhdessä vaiheessa Sanis alkaa ärsyttää muo todella paljon. Sen kanssa ei onnistu mikään, ratsastan mielummin muilla hevosilla. Ei harmittaisi vaikka tamma myytäisiinkin.



Tämä kerta oli yksi suuria epätoivon päiviä, muistan elävästi miten huonosti kaikki meni.

Näissä kisoissa tamma kielsi ulos.

Vuoden vaihteen jälkeen tamma on aika huono ratsastaa. Se vastustelee hyvin paljon ja aikamonesti on lähellä, ettei kuski lennä selästä kuin leppäkeihäs. Estekisoissa Sanis kuitenkin loistaa. Se laukkaa innokkaasti korvat höröllä mitään epäröimättä ja kuljettaa Rebekan maaliin kahtena peräkkäisenä kertana tokalle sijalle. Sanis ei enään ärsytä mua, vaan tykkään siitä enemmän kuin koskaan. Tässä kohtaa saan kuitenkin kuulla rakkaan olevan myynnissä..

Yks mun suosikki kuvia Santerin kanssa♥




Siihen se menestys loppuukin. Ratsastan edelleen Saniksella paljon, mutta kisoihin ilmottaudun jonkun verran muillakin hevosilla, joilla pärjään itseasiassa aivan mahtavasti. On edelleen niitä päiviä, kun vihaan tammaa varmaan eniten maailmassa, mutta kuitenkin aina rakkaus voittaa. Santerista on tullut mulle erittäin tärkeä ja alan jo tuntea sitä aika hyvin. Se ei ole mulle enään se vieras hevonen,  tiedän miten se suunnilleen reagoi asioihin, mistä se pitää, mitä se ei voi sietää.
Tällä tunnilla Santeri oli ihan mieletön ♥

Valmennuksesta, tän valmennuksen aikoihin mulla oli todella paljon ongelmia tamman kanssa


Leikkitunnilta, tällä tunnilla Sanis heitti mut alas kahdesti :D

Varmaan huonoin koulurata ikinä. Mä muistan, en varmaan ole koskaan ollut niin pettynyt, niin pettynyt.

Ei kovin hyvin menneet kisat. Kiva dyykkaus.

Heppa päätti sitten, että ei enään laukata esteradalla. Huomatkaa vain Santeria varten ostettu huopa ja korvahuput ♥
Koittaa vuoden 2014 kesä, joka tulee olemaan elämäni onnellisin kesä. Kesällä Sanis muuttuu ratsastaessa kerta kerralta paremmaksi. Se on niin pehmeä pohkeelle ja ohjalle. Sanis luottaa muhun jo sen verran, että viimeinkin lähtee mun kanssa maastoon ilman hevosseuraa. Uskallan ratsastaa Saniksella ilman varusteita, makoilla sen jalkojen edessä, mennä sen vatsan ali. Sanis ei tahallaan mitään pahaa tekisi, ei ikinä. Joko sitä vain ärsyttää ihan kamalasti ja se ahdistuu tai se on innoissaan, mutta koskaan, koskaan se ei olisi paha. Tämä kesä on pelkkiä onnistumisia onnistumisien perään, mä jo mietin voiko tää olla liian hyvää ollakseen totta? Ja se oli.
Trust ♥



Ylitin itseni. Ei edes kaulanarua. Edes sekunttiakaan tätä en ole katunut.

Ekaa kertaa kaulanarulla



s u p e r ♥

Viimeiset kisat tamman kanssa. Olin niin pettynyt edelliseen rataan erään toisen hevosen kanssa ja ajattelin, että saniksella en voisi ainakaan parantaa. Menin siis puolipitkillä ohjilla kokoradan, ihan sama, kunhan polle olisi rento. Polle oli rento ja juttelin sille radalla mukavia. Saatiin meidän enkkaprosentit ja olin haljeta onnesta ♥

Viimeinen estetunti
Onnellisen tietämättöminä asioista.. Muutamapäivä tämänjälkeen kaikki olikin ohi.


Viimeinen valmennus

17.9.2014 Loppuu meidän tarina. Sanis lähtee uudelle omistajalle. Kun tajuan tämän tallilla alan itkeä. Ja mä itken ja itken. Naamaturvoksissa kyyneleistä koko bussimatkan kotiin. Vielä tunninmittaisen matkankaan jälkeen kyyneleet eivät ole lopussa. Itken koko illan, en pysty ajatellakkaan koko hevosta ilman, että romahdan täysin. Ja ainoa mitä pystyn ajatella on Sanis..

Saan tietää, että Sanis on mennyt Klaukkalan Ratsastuskeskukseen. Käyn siellä parikertaa Sanista moikkaamassa ja sillä ratsastamassa. On ihanaa nähdä tamma pitkästä aikaa. On ihana vain rapsutella sitä. Mutta siitä puuttuu se jokin. Hevonen oli muuttunut niin valtavasti, se on kyllä rauhottunut, mutta pilke silmäkulmasta on heikennyt. Se on muuttunut niin paljon, en enään tiedä miten sillä pitäisi ratsastaa. Se tuntuu vieraalta.



Viimeinen kerta kun näin  rakkaan, tai kun ratsastin sillä.
Sanis myytiin Klaukkalasta, koska se ei sopinut opetushevoseksi( en ihmettele). Olen kyllä jäljittänyt Santerin nykyisen omistajan ja keskustellut hänen kanssaan. Voin vain toivoa, että pilke on palannut tamman silmiin ja että se olisi onnelinen. Kovin usein en enää tykkää puhua Saniksesta, muistot palaavat pintaan ja se saa mut hyvin, hyvin, hyvin surulliseksi. Niinkuin nyt tämän postauksen kirjoittaminen sai mut jälleen kerran itkemään.


13 kommenttia:

  1. Se on tosi hassua, että johonkin voi kiintyä niin paljon. Sitä ihmettelee ja itkee itsensä uneen sen pari ekaa kuukautta. Kaikki sanoo, että se paha olo ja ikävä menee ohi. Mutta entäs, jos se ei mene? Entäs, jos puolen vuoden jälkeen sen rakkaan ajatteleminenkin tekee kipeää? Ainut asia, mitä voit tehdä on muistella niitä ihania hetkiä. Jatkat matkaa kyllä hymyillen ... ei elämä kamalaa ole, mikään ei vaan ole sama kuin silloin. Aika parantaa haavat, ei arpia. Voin samaistua.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jep... Maailmalle voi hymyillä vaikka sisältä oliskin rikki. Ennen mietin " Keitä on ne ihmiset jotka haluavat unohtaa, että heillä oli jokin tärkeä heidän elämässään". Nyt tiedän, olen yksi sellaisista. Joskus sitä vain avautuu itkemään yksin sängyllään, mutta nykyäänkin suurimman osan ajasta haluan vaan uohtaa, että mullakin on ollut ratsastettavana niinkin täydellinen hevonen. Koska muisteleminen alkaa ahdistaa ja se tuntuu niin pahalta. Syntyy myös vähän mustasukkaisuutta, sillä Sanis on nyt toisella omistajalla, ja mä niin vihaan mustasukkaisuutta.. Mutta vaikka kuinka yrittäisin unohtaa kaiken ja peittelisin sitä arpea, silti se kulkee mukana..

      Poista
  2. Ihana kirjoitus!<3 Varmaan ihan järkyttävää, pärjäile! Se olis niin helppoo, jos hevonen aina pääsis sellaseen kotiin, jossa sitä pidettäis yhtä hyvin kuin aiemmin. Pystyn hyvin samaistuu tähän, harmiksi. Se mitä mun ja sillon niin mielettömän tärkeän hevosen välillä oli, ei ole enää kuin historiaa. Nykyään se on erihevonen. Ulkonäöllisesti ihan samanlainen, mutta sisimmältään se on muuttunut, se on muuttunut niin paljon huonompaan, että tekee kipeää. Jos mitenkään voisin perua, niin tahtoisin sen takaisin. Aika, kun se kaunis tamma oli sydämeltään niin kaunis ja ystävällinen, on mennyttä. Mä aistin sillon sen, ettei tässä tuu käymään hyvin. On ihan järkyttävää ees ajatella miten paljon pahaa ja huonoa onnea mun rakas joutu kokemaan sen vuoden aikana. Vuosi, joka oli mulle ihan hirveetä, olikin tammalle vielä hirveempi ja jätti vielä pahemmat arvet. Se hevonen, joka ennen seuras joka paikkaan kun seurankipeä koiranpentu ilman minkäänlaisia naruja, on nykyään toisenlainen. Oon menossa vuotta myöhemmin kattomaan sitä ja hakemaan tarhasta, kun mulle ilmotetaan karusti, että "normaalilla riimunnarulla sä et tuu pärjäämään, sillä pitää ehdottomasti olla taluttaessa ketju suussa, se hevonen on vaarallinen". Ai mun parhaalla ystävällä, jota ei ikinä tarvinnut komentaa? Se kultasydäminen tamma, joka rakasti ihmisiä ja jaksoi jokaisen sekunninkin kärsivällisesti tehdä, mitä ikinä pyydettiin. Joka ennen tuli ravilla, joskus laukalla vastaan tarhasta hakiessa, hörähti ja nyökytteli päätään? Haisteli taskuja ja leikkimielisesti huulilla nappas hihasta. Se, joka pilke silmäkulmassa keksi jekkuja, mutta oli ystävällinen. Mun päähän ei edes mahdu, mä en edes voi ymmärtää mitä se on kokenut sen vuoden aikana, kun se muuttui läpikotasin. Luojan kiitos, että sillä on nyt paras mahdollinen omistaja, joka yrittää saada siitä edes puolet sellaisen, mitä se oli.
    Se hevonen oli puhdasta kultaa ja vois olla nytkin, nyt se vaan on kadoksissa, mutta rakkaus on sana jolla sen voi löytää. Mitään ei kuitenkaan saa enää ennalleen, mutta voi yrittää parantaa tulehtuneita haavoja, ettei niistä jää ikuisia arpia<3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! Mitä ihmettä, tuollaiseen muutokseen tarvitaan jo ihan oikeasti jotain.. Tosi surullista kuulla tuollaista, oli varmaa aivan hirveä vain katsoa tuollaista vierestä.. Onneksi hepalla on nyt parempi koti..

      Poista
  3. Ihana postaus ja video ♥ Tekstistä tulee kyllä harvinaisen selväksi, kuinka tärkeä Sanis oli sulle! Mä oon edelleen sillä kannalla, että sun pitäs mennä sitä katsomaan. Silläkin uhalla että siitä tulee vain enemmän ikävä.. Tärkeän hevosen menettäminen on vain jotain aivan kamalaa, etenkin sen elämänsä hevosen menettäminen :( Eikä ollut yhtään liian pitkä postaus, tekstiä ja kuvia olisi jaksanut pidempäänkin.. Voimia! <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos ♥ No mä olen vähän Saniksen omistajan kanssa puhunut.. Saattaa olla, että sitä pääsen tervehtimään jos aikataulut sopisivat nyt vain yhteen, sinnekkin on meiltä aika pitkä matka..

      Poista
  4. Sanis oli kyllä mullekin unohtumaton hevonen heh xD Mulle tommonen samanlainen hevonen kun Sanis sulle on kyllä Lambo, maailman paras eläin vaikka on omakin hevonen joskus ollut niin sekään ei koskaan tuntunut niin omalta kun Lambo

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sanis kieltämättä hiukan omalaatunen :DD Teillä kyllä synkkaskin hienosti.. tosi sääli, että sekin joutui lähteä, niinkin aikaisin.. tiedätkö muuten mitä sille nykyää kuuluu? :/

      Poista
    2. Se voi hyvin ja viettää mukavaa elämää maalla. Sit ku saan ajokortin tossa toivottavasti kuukauden päästä niin meen sitä moikkaamaan :)

      Poista
  5. Mitä pitempään olen harrastanut hevosia, sitä vahvemmin olen huomannut, että on "vain hevosia" ja sitten on "the hevosia". Jälkimmäiset jättävät pysyvän jäljen.

    Mutta lohdutuksen sanana, niin kauan kuin elämäsi hevonen on elossa, on mahdollista, että polkunne jälleen kohtaavat. Minulla oli yksi elämäni poneista sellainen, että suunnilleen sinun ikäisenäsi siihen rakastuin ja seuraaviin 15 vuoteen en sitä nähnyt ollenkaan. Mutta sitten pääsinkin taas saman ponin hoitajaksi ja siitä tuli lopulta ensimmäinen oma ponini.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Toi on muuten niin totta! On niitä "vain hevosia" ja sitten niitä "the hevosia", en ole itse miettinyt tuollaisen kautta.
      Aika hieno tarina teillä.. Voisiko parempaa loppua toivoa?! Kai meilläkin on mahdollisuus, mutta vaikeina hetkinä siihen on vaikea uskoa..

      Poista
  6. Rebe tää oli tooosi ihana kirjotus❤️

    VastaaPoista