sunnuntai 21. helmikuuta 2016

Vanhukset treenissä

Lauantaina sainkun sainkin äidin jäämään kuvaamaan, jotta saisin edes jotakin todistusaineistoa tänne bloginkin puolelle. Ja niinkun asiaan kuuluu, saimme ystäväksemme sakean lumisateen, jonka aikeena oli selvästi pilata kamera tai vähintääkin kuvat..
Lauantaina suunnitelmissa oli ratsastaa Raksu ja Bronksi, eli tallin vanhukset ja siivota karsinat. Ensimmäisenä vuorossa oli kuitenkin Raksu, jonka kanssa harjoiteltiin kuskin omaa istuntaa, sekä istunnalle herkistymistä. Viimepäivinä olen painottanut todella paljon perusasioihin, hionnut ja viilannut niitä, sillä niiden täytyy olla kunnossa jos aion hakea Ypäjälle ja Harjuun. Siellä ei ketään kiinnosta, jos osaan ratsastaa laukanvaihdot jokatoisella askeleella, jos käteni vispaavat ja venkslaavat.

Viimeisimmät ratsastukset ovat olleet kokonaan yhtä ahaa elämystä. Viimeisimmässä Tuijan valmennuksessa mun silmät ihan todella avautuivat niin monelle asialle! Ne asiat ovat melkein itsestänselvyyksiä, mutta kun jotakin virhettä on toistanut vuosikaudet se alkaa olemaan niin automatisoitunut, että sitä ei enää edes huomaa tekevänsä. Mulla se on vetäminen.

Olen vuosikaudet ottanut vain ohjat suht tiukalle ja sitten käskenyt hevosta liikkumaan takaa eteenpäin ja saanut näin hevosen muotoon.Vihdoinkin mun silmät ovat avautuneet ja voi vitsit miten kivoja hevosista onkaan tullut, kun tää tyttö on lopettanut vetämisen! Tuija opetti mut käyttämään mun omaa istuntaa taas enemmän. Pystyn nykyään käyttämään omaa istuntaani siten, että mun ei tarvitse vetää. Edes siirtymisissä en ota puolipidätettä ohjista taaksepäin.


Olen kiinnittänyt myös kaiken huomioni sille, että kannan käteni ja ne ovat mahdollisimman tasaiset. Ja itse ainakin huomaan selkeän muutoksen esimerkiksi vuoden takaisiin kuviin. Nykyään saan hevoset ratsastettua peräänantoon ottamalla kevyen tuntuman ja ratsastamalla hevosen kohti ohjaa. Voinkin siis miettiä miten ristiriitaisia apuja olenkaan käyttänyt! Eihän autokaan lähde pihasta, jos käsijarru on päällä.
Olen myös kiinnittänyt huomiota siihen, että en jää kysymään hevoselta samaa asiaa montaa kertaa. Niin yksinkertainen asia, mutta mulle paha tapa. Olen kiinnittänyt huomiota siihen, että kun annan nopean puristuksen hevosen täytyy ihan oikeasti reagoida siihen. Pikkuhiljaa hevoset alkavat toimia tosi pehmeästi. Ne ovat pehmeitä suusta, kun olen itse pehmeä kädestä ja ne liikkuvat pienestä eteenpäin! Edellämainitut asiat ovat kuitenkin juuri Raksun ja Bronksin kanssa kaikkein vaikeinta toteuttaa, sillä ne ovat jo 20 vuotiaita ja tehneet reilu 10 vuotta ratsastuskoulu tunteja. Ne osaavat kyllä liikkua paljon paremmin kuin itse osaan niitä edes ratsastaa, mutta ei 20 vuotiasta ja 10 vuotiasta hevosta voi samalla tavalla verrata.


Ja jotta mun ahaa elämykset eivät loppuisi, huomasin Tuijan valmennuksessa, että en tarvitse siirtymisissä ohjia pidätykseen. Niin typerältä kuin se kuulostaakin, mutta hevoset siirtyvät allani ravista käyntiin, kun vain ajattelen käyntiä. Teimme tätä valmennuksessa ja aluksi vähän naureskelin, että miten se on mahdollista, mutta se ihan oikeasti toimii. Miksi vetää ohjista, kun pelkkä ajatteleminen riittää? Tuija sanoikin mulle, että miten voin olettaa hevosen toimivan kevyesti jos en anna sille mahdollisuutta siihen.

Raksulla on yleensä aika nelitahtinen laukka ja se tarvitsee erittäin paljon tukea, että laukka alkaa pyörimään ja muuttuu enemmän kolmitahtiseksi. Lauantaina se kuitenkin esitti normaalia parempaa laukkaa, johon olin erittäin tyytyväinen.
Bronksin kanssa harjoittelin samoja asioita kuin Raksun kanssa. Bronksi on vain minulle itselleni astetta vaikeampi, joten keskityin siihen, että saisin Been vähän tasaisemmaksi ja liikkumaan omalla moottorilla. Eihän se kovin tasainen ollut lopuksikaan, mutta se parani todella paljon loppua kohti. Lumisade senkun sakeni, joten pahoittelen laatua.


Olen myös muutaman kerran harjoitellut Vaativa B:0 rataa. Mulla on siis tavoitteena vielä joku kaunis päivä saada hyväksytty suoritus kyseisestä ohjelmasta. Olen sen treeneissa ratsastanut pari kertaa läpi ihan vain koska rakastan haastaa itseäni. Rakastan tehdä asioita joille myös tykkään sanoa " Enhän minä nyt ikinä voisi..". Kaikki edellä mainitun ohjelman liikkeet kyllä onnistuu, mutta siinä on sitten niin paljon kaikkea muuta hiomista, eikä mulla ole hajuakaan meneekö niiden hiomiseen puolivuotta vai viisivuotta, mutta mä aion ne hioa kuntoon. Hiomisen arvoisia asioita ovat muunmuassa parempi ja tasaisempi peräänanto, kaikki tehtävät huolellisemmin ja selkeämmin. Kaikki tehtävien valmistelut pitäisi tehdä paremmin ja kaikkea en aio tässä edes luetella. Mutta ei mulle ole paheeksi saada vähän tavoitteita, kuukausi sitten mun ainoa tavoite oli tulla todella hyväksi ratsastajaksi ja saada hyvä istunta ja kouluttautua alan pariin. Onhan edellä mainitut hyviä tavoitteita, mutta niitä ei tässä kuukaudessa saavutetakkaan, joten on hyvä olla jotakin välietappi tavotteita.


Ensimmäisenä näitä videoita katsoessani näin pelkkiä virheitä, sillä koko talvena en ole saanut kunnon videota, josta nähdä miltä meno oikein näyttää. Aloin kuitenkin miettiä asioita, joihin olen kiinnittänyt huomiota viimeaikoina ja juuri ne asiat ovatkin parantuneet kovasti!
Ylempänä on kooste video Raksusta ja Bronksista. Raksusta on vain yksi klippi, sillä äiti oli kuvannut niin sumeaa videota, ettei sitä oikein viitsi tänne blogiin pistää.
Alempana vielä todistusmateriaalia meidän radasta. Oli kiva saada siitä nyt video, niin myöhemmin sitä voi sitten verrata, kun se alkaa oikeasti sujumaan!
Sunnuntaina suuntasinkin aamulla Riihimäelle katsomaan taas pitkästä aikaa Sanista. En tällä kertaa ottanut kameraa mukaan, mutta taas lähdin tallilta hymy korvissa. Se hevonen on vaan niin täydellinen, mä olen aina hehkuttanut sitä ja katsonut sitä pinkkien silmälasien läpi, mutta ei kai se pahakaan asia ole? Illalla treenasinkin Zztin kanssa puomiharjoituksia, jotta en olisi ihan pulassa Ypäjän pääsykokeissa, kun ei ole päässyt kunnolla hyppäämään koko talvena.

tiistai 16. helmikuuta 2016

Hyväpaha johtaja

Aloin yksipäivä ajatella, kuinka erillaisilla talleilla olen käynytkään. Tuli mieleen, että paikka, jossa opin tekemään tallitöitä oli esimerkiksi hyvin erillainen, kuin paikka jossa nykyään ratsastan ja teen töitä. Näiden tallien omistajat ovat melkein vastakohtia toisilleen, kumpi on siis parempi? Ankara kuri vai ymmärtäväinen ja reilu asenne, koska molemmilla on puolensa.
kuvat eivät liity tekstiin

Tallilla, jossa omistaja oli hiukan tyly ja aika ankara, minulle kerrottiin heti mitä ei saa tehdä. Kokoajan sateli kieltoja "Ethän kääri pinteleitä näin päin", "Älä jätä hevosta tuolla tavalla karsinaan", "Ethän harjaa hevosta kaverisi kanssa". Aina omistajan tavatessa ilmapiiri oli hiukan jäinen. Aina tuli joku uusi sääntö mitä ei saanut tehdä tai mitä olin tehnyt väärin. Jos virheen toisti, siitä ei kerrottu enää asiallisesti. Liian monta kertaa muistan omistajan huutaneen minulle tallin toiselta puolelta mitä olin tehnyt väärin ja kuinka sen on loputtava. Yleensä vastaus kysymyksiin kuten "Saanko käydä taluttelemassa kentällä jotain hevosta?", "Voinko laittaa hevoselle ratsastuksen ajaksi oman satulahuovan?", "Voinko harjata hevosta X?" oli aina ei. Kaikki kysymykset aina tyrmättiin, ellei ne koskenut ylimääräistä työntekoa. Minulle tuli aina omistajan läsnäollessa hiukan vaivaantunut olo. Teenkö kohta jotain väärin ja saanko siitä huudot?
Moni saikin varmaan edellä kerrotusta tekstistä aika negatiivisen kuvan, mutta nyt itse jälkeenpäin monesti mietin, että oliko omistajan tavassa hoitaa asiat mitään hyvää? Ja vastaus on kyllä. Totta on myös, että omistajan tavassa hoitaa asioita on myös paljon huonoa.

Suoraan sanottuna joskus aloin pelätä yrittämistä. Entä jos teen väärin, suututaanko minulle siitä? Välit omistajan kanssa oli hyvin viileät ja keskusteltiin ainoastaan siitä, mikä liittyi mun työtehtäviin. En uskaltanut enää kysyä asioita joita olisin halunnut toteuttaa, sillä pelkäsin taas tyrmäämistä. Pelkäsin, että saisin taas tuntea oloni tyhmäksi, koska uskalsin edes kysyä asiaa. Tähän asti olen kuitenkin luetellut negatiivisia asioita. Moni ihminen  yleensä näkee huonossa vain huonon, mutta itse olen hyvinkin kiitollinen, että kävin tämän omistajan tallilla hoitamassa ja ratsastamassa hevosia, koska sain sieltä paljon sellaista, mitä en ehkä muualta olisi saanut.
Ensimmäinen asia on, että opin tekemään asiat just eikä melkeen. Opin vastuuntuntoa. Opin tekemään tehtävät, jotka minulle annetaan kunnolla, ei siten, että hoidan ne vain puolitiehen. Minusta kehittyi erittäin tunnollinen ja reipas. En tiedä olisinko muualla oppinut hoitamaan töitäni yhtä ahkerasti ja tunnollisesti. Se onkin asia, josta olen saanut paljon kehuja eritalleilla, missä olen tämän tallin jälkeen ratsastanut.
Opin myös kunnioittamaan aikuisia. Opin kunnioitusta aikuista kohtaan, en oppinut väittämään "johtajan" sanaa vastaan, vaan opin toimimaan hänen tavallaan. Kunnioituksen voi ehkä hakea kuitenkin toisellakin tavalla, mutta puhutaan siitä alempana lisää.
Vaikka paikassa oli paljon negatiivisuutta ympärillä, voinen sanoa, että se opetti mut työskentelemään haluamani eteen, nöyränä ja kiitollisena siitä mitä minulla on.
Kuva vuodelta 2012

Tällä hetkellä teen tallitöitä Tiialle, joka on edellisen esimerkin miltein vasta kohta. Olen kasvanut tallilla, jossa keskustelin omistajan kanssa vain "pakollisista asioista". Olin kasvanut tallilla, jossa olin alkanut jännittää virheiden tekemistä. Siispä saatuani töitä Tiialta jännitin todella paljon töiden tekemistä, niin oudolta, kuin se kuulostaakin. "Entä jos tämä mönkijä jää kiinni tänne mutaan", Mitä jos vesiletku ei toimikkaan, onko se mun syy?" "Annankohan liian paljon heinää?". Olin tottunut pelkäämään tuon kaltaisia virheitä. Kaikki edellä mainitut virheet taisinkin tehdä aloittaessani tallityöt Tiialla. Muistan miten hermoilin noiden takia, ja nyt reilun puolenvuoden jälkeen tuntuu niin hassulta, että ihan naurattaa, mutta silloin ei naurattanut. Stressasin sitä, että mokasin kokoajan. Pelkäsin, että mokailen kokoajan ja mun pitää lopettaa iltatallien teko. En ollut tottunut siihen, että ongelman tullessa voin soittaa omistajalle ja kertoa tapahtuneen. Vielä vähemmän olin tottunut siihen, että minulle kerrotaan vain selkeät ohjeet miten voin korjata virheeni ja loppuun vielä pahoitellessani häiriötä sanotaankin, että "ei se mitään, ensikerralla sitten tiedät". Pikkuhiljaa aloin lopettaa turhan hermoilun ja uskalsin rentoutua. Aloin oppia, että mulle ei suututa virheiden tekemisestä. Sitä mukaa, kun aloin rentoutua virheiden tekeminen alkoi vähentyä. Stressaaminen sai mun ajatukset niin sekaisin, että sitten aina jotakin kävi. Nyt puolenvuoden jälkeen voin sanoa, että kyllä siinä kesti ainakin kuukauden pari, ennenkuin ihan tosissani tajusin, että mun ei tarvitse jännittää yrittämistä ja mä voin kysyä asioista ja mun mielipide otetaan huomioon ja sitä kuunnellaan. Edelleen kyllä virheen tehtyäni poden siitä huonoa omatuntoa ja harmittelen sitä. Se on jäänyt mulle ensimmäisen esimerkin ajoilta, enkä usko, että se ikinä lähtee musta pois. Ei se kuitenkaan välttämättä ole niin paha asia, jos teen virheen ja se harmittaa mua ja haluan yrittää uudelleen.  Mun oma itsevarmuus ja positiivisuus on kasvanut, kun ympärillä ei olekkaan enään vain kiellettujä ja negatiivisiä asioita.
vuosi 2013

Ylempänä sanoin kunnioittavani omistajaa, ja tottahan se oli. Mutta kunnioitan myös Tiiaa, enkä muista kertaakaan jolloin Tiia olisi ollut mulle hyvin vihainen virheestäni tai vaikka huutanut mulle. Ja silti kunnioitan häntä, kyse onkin, miten "johtaja" kunnioituksensa ansaitsee. Ensimmäisessä esimerkissä kunnioitus saavutettiin vähän hallitsemalla. Mun oli vain parempi uskoa omistajan kokemukseen ja siihen, että hän tietää mitä tekee. Ja koska hänen hevosiaan ratsastin, tietenkin kunnioitin hänen arvojansa. Tiia on ansainnut kunnioitukseni olemalla hyvä omistaja. Hän kuuntelee kaikkia ja ottaa kaikki huomioon. Hän huomauttaa virheistä asiallisesti niinkuin kuuluukin, jotta tiedän miten toimia jatkossa. Hän ei tuomitse minua siitä, että yritin ja epäonnistuin. Hän myös toimii itse hyvänä esimerkkinä. Voin siis sanoa, että molemmissa esimerkeissä on hyvät puolensa. En tiedä olisinko tässä juuri nyt kirjoittamassa tätä tekstiä, jos en olisi kasvanut omistajan tallilla, joka pitää aika tiukkaa kuria yllä. En vaihtaisi pois aikaa tuon omistajan silmän alla, mutta suoraan sanoen Tiia on ansainnut mun arvostuksen, jota toinen esimerkki taas ei ole.  
Kuva kesältä
Parin viikon sisällä alkaa varmaan se lyhkänen postaus sarja josta mainitsin, nyt halusin vain hiukan purkaa ajatuksia tästä asiasta, sillä tätä olen viimeaikoin miettinyt jonkinverran.

sunnuntai 14. helmikuuta 2016

Videopostaus tipuin kärryiltä


Lauantaina sainkin kuvattua videopostauksen, tosin kovan stressaamisen tuloksena. Sanonkin videolla varmaan kymmenen kertaa, että muisti on lopussa, mutta sitä mä stressasin kokoajan! Päiällä alkoi myös sataa lunta ja mulla ei ollut mitään suojaa kameralle. Sainkuin sainkin viritettyä muovipussin kameraan, kun lähdin ratsastamaan, arvatkaa loppuuko sade juuri kun nousen selkään ja arvatkaa siirtyykö muovipussi linssin eteen.. Mun tuuria.
Voisin myöh hiukan selentää tuota kohtaa, kun ajoimme Selman kanssa kärryillä. Mulla oli siis kaksi kättä kamerassa, eli en pitänyt mistään kiinni. No juuri silloin selma säikähtää jotakin ja ottaa kaksi loikkaa eteenpäin. Käytännössä se oli kuin mun jalkojen alta olisi vedetty matto. Kameran ja pääni osasin myös ninjamaisesti pelastaa vaikka meinasin tippua kameran päälle! Nyt päästän teidät videoon, sillä se on vartin mittainen..

torstai 11. helmikuuta 2016

Uudenvuoden lupaus

Myönnän olen hiukan jälessä. Vuoden vaihteessa suurin osa ihmisistä kuitenkin asettaa itselleen kovat tavoitteet ja uudenvuoden lupaukset. Itsekkin olen ollut useasti mukana keksimässä uudenvuoden lupauksia itselleni. Aion nukkua joka yö 8h, Kesäkuntoon, Ensi vuonna olen siirtynyt ratsastuksessa seuraavalle tasolle... Tänä vuonna kuitenkin päätin olla tekemättä uudenvuoden lupausta, jota en kuitenkaan jaksaisi pitää. Päätin, että teen uudenvuoden lupauksen jos sellainen sattuu tulemaan mieleen. En aio väkisin keksiä itselleni päänvaivaa. Nyt kuukauden jälessä tein uudenvuoden lupaukseni, jonka mahdollisesti myös pystyn pitämäänkin. Mitä minä tänän vuonna aion muuttaa on asenne.
 Moni blogia pidempään lukenut varmaan miettii, että olen siitä asenteesta jauhanut aika paljon, että enkö ole sitä jo muuttanut? No olen ja en. Olen huomannut, että puhun aina sen tärkeydestä, mutta silloin kun todella tarvisin motivaatiota ja asennetta unohdan sen tyystin. Esimerkiksi olen varmaan vuoden ajan stressanut, sillä tavoitteeni on tänä keväänä saada paikka Ypäjältä tai Harjusta eikä mun kouluarvosanat ole mitään huippuja ja ratsastaessakin mulla on vielä niin paljon opittavaa. Aion kuitenkin lopettaa sen stressaamisen nyt aion keskittyä treenaamaan niin hyvin kuin vain voin, sillä siihen mä voin vaikuttaa. Jos en sitten pääse sisään se on sen ajan ongelma, mutta se mitä mä voin nyt tehdä on harjoitella kovasti. En voi vaikuttaa siihen, että samaan paikkaan tulee hakemaan satoja ikäisiäni lahjakkaita nuoria. Mutta kuka on sanonut, että mä olen huono? Kuka sanoo, että en olisi yhtä potentiaalinen kuin kaikki muutkin, enemmän? Hard work beats talent when talent doesn't not work hard
 Meillä on tällä hetkellä kenttä aika jäässä, joten siinä ei mitään ihmeimpiä temppuja nyt harjoitella, mutta yllättävän hyvin pytyy keksiä tekemistä vaikka vain ura olisi hyvässä kunnossa. Lauantaina olen menossa tallille valosalla ja ajattelin, että voisin pitkästä aikaa raahata kameran mukaan ja tekin saisitte tänne jotain päivitystä. Aion myös alottaa lyhyehkön postaussarjan psyykkisestä valmentautumisesta.

keskiviikko 27. tammikuuta 2016

Winter Wonderland

Hiukan tökkii tämä kirjoittaminen, kun nyt talvella on tullut kirjoitettua vain pari postausta. Pidän kuitenkin edelleen tiukkaa linjaa, että en postaa ilman kuvia. Ja mielellään vain suht laadukkaista kuvista, en halua kyllästyä omaan blogiini.
Mulla ei ole taaskaan paljoa sanottavaa, lähinnä kerron olevani hengissä. Voisinhan toki myös Turbosta mainita. Turbo 5 vuotiaaksi kääntynyt suomenhevos ruuna, joka on nyt tullut meidän tallille vähäksi aikaa koeajalle. Turbolla on ajettu ja nyt selässä käyty pari kertaa. Ruuna ei ratsastuksesta tehnyt sen suurempaa numeroa vaan käyttäytyi hirmu fiksusti. Hän on hiukan häslä kaveri, mutta silti aivan ihana persoona! ♥

 Olen taas vaihteeksi ottanut lisää tallivuoroja viikonlopulle, eli ratsastan sitten viikonloppuisin useamman hevosen. Eihän tässä jää aikaa oikeastaan kuin hevosille, mutta mitäs muutakaan mä haluaisin? Nyt olen kyllä virunut kotona sunnuntaista saakka kuumeisena sängyn omana. Tämä tauti on ollut aika kevyt, mutta sitkeä! Kaksi päivää sängyssä oloni on ollut hyvä, mutta heti kävelemään lähtiessä hirveä huimaus iskee kuvioihin.
(c) Päivi Nietosvaara


Ennen kuin tulin kipeäksi kävin piiitkästä aikaa hoitamassa jonkinnäköisen kuvausreissun tätini kanssa. Nyt talvella kuvailut ovat jääneet vähemmälle, kun kaikki liikenevä aika kuluu tallitöissä ja arki illat ovatkin sitten aivan pimeitä. Oli kuitenkin kiva päästä taas vähän kameran kanssa reissuun. Tosin olin jo miltein unohtanut miten monta tuntia kuluu kuvia käsitellessä..


 Nyt tässä vain koitan parantua, jotta pääsisi taas treenaamisen makuun. Kohta onkin yhteishaku ja pääsykokeet..


maanantai 11. tammikuuta 2016

Kyl tää tästä

Postauksen kaikki kuvat (c) Sofia Sinisalmi
Zz. Tuo hevonen on aiheuttanut mulle viimepäivinä aikamoista tuskailun hikeä. Otetaampas muutama viikko takaperin. Olin ratsastelemassa Zetillä itsenäisesti, se liikkui ravissa ihan mielettömän hyvin. Laukassa kaikki sitten räjähti. Zetin laukka tuntui tönköltä ja yritin saada sitä liikkumaan hieman enemmän, jotta se avaisi selkäänsä. En kuitenkaan saanut haluamaani reaktiota, vaan järjettömät pukkisarjat. Olin hieman hämmentynyt, koska Zz on hevonen, joka ei ikinä pukittele, kenelläkään ratsastajalla. Muistelin Tiian ohjeita, kun Zz oli kerran aikaisemmin pukittanut mulla tunnilla, Älä istu satulassa niin tiiviisti. Sekään ei auttanut. Aina laukan nostettuani seurasi kamala pukki sarja. Pukkeja tuli keskimäärin 3 askeleen välein. Yritin nousta kevyeeseen istuntaan, mutta Zet repäisi ohjat ja lähti kyydittämään mua - pukkien saattelemana. Yritin ottaa Zetin niin lyhyeksi, että se ei pystyisi pukitella, mutta se oli aivan tuhoon tuomittu idea. Yritin kaikkia mahdollisia asioita. Yritin myötäillä laukkaa lantiolla - olla myötäilemättä. Tultiin tilanteeseen, jossa mä en tiennyt mitä tehdä. Mitä mä tein väärin, mitä mun pitäisi tehdä, jotta Zet lopettaisi pukittelun ja saisin edes yhden laukkaympyrän ilman pukkeja. Yritin vielä kerran, mutta mun oli pakko lopettaa epäonnistumiseen. Pakko myöntää, että loppukäyntejä ratsastaessani pieni kyynel tirahti ilmoille. Olin niin pettynyt ja epätoivoinen. Olisin niin kovasti vain halunnut tietää mitä mä tein väärin, miten mä sain hevosen joka ei ikinä pukittele pukittelemaan niin helvetisti. Olin ihan umpikujassa.
Sanoin tästä Tiialle. Sanoin, että en haluaisi välttämättä ratsasaa Zetillä, ennenkuin Tiia pystyy vähän meidän menoa katsomaan. Kyse ei ollut siitä, että en haluaisi mennä Zztillä koska sen kanssa ei satu onnistumaan. Kyse on siitä, että jos olisin tuon jälkeen mennyt vielä ruunalla itsekseni, musta olisi tuntunut, että menen treenaamaan epäonnistumisia, koska mulla ei edelleenkään ollut hajuakaan miten parantaa. Se olisi ollut sekä hevosen, että minun kiusaamista, sillä me ei selvästikkään ymmärretty toisiamme.


Miltein kolmen viikon jälkeen kipusinkin Zztin selkään tunnilla. Aika oli selvästi tehnyt tehtävänsä, sillä Zz käyttäytyi taas kuin mitään pukkiongelmaa ei koskaan olisi ollutkaan. Siitä huolimatta ratsastin itse ruunaa vähän turhan varovasti laukassa ja se tuntuma tähän herraan oli kyllä kadonnut. Ei se mitään, sillä nyt pystyttiin laukkamaan laukka ympyrä ilman katastrofia.. 
Lauantaina sainkin sitten Sofian kuvaamaan mun ja Zetin menoa! Edelleen oli Zetin kanssa  'nappulat' hukassa. En saanut sitä oikein pohkeen eteen niin, että se olisi kuitenkin pysynyt rentona. Meidän meinossa ei ollut oikein kehumista. Itse sorruin vahingossa vanhoihin virheisiin, kun en saanutkaan hevosta toimimaan. Ratsastin liikaa kädellä ja meno oli kaikkea muuta kuin tasaista. Mutta vaikka meno ei ehkä ollut mitään hienoa katsottavaa, oli se jo hirmuisesti parempaa kuin kolmeviikkoa sitten!


Ihan rehellisyyden nimissä tännekkin kuva miltä meno myös näytti paljolti
Tein vähän sekalaisesti kaikkia tehtäviä, mutta jotenkin vain kaikki meni vähän juosten kusten.  Enkä edes tiedä mistä se johtui. 








Taidetaan olla laukanvaihto puuhissa :DD


Zetin jälkeen ratsastin vielä Frontsun, mutta siitä ei ole kuvia, sillä kuvaaja pääsi itsekkin vähän testaamaan meidän tallin Hattia! :) Vaikka Zetistä ei nyt ole kauheasti kehumista, olen kuitenkin suht tyytyväinen ratsastukseen, koska jopa tuo oli edistystä. 
Sovittiin myös Tiian kanssa, että alan tässä auttelemaan vielä vähän enemmän tallitöissä ja ratsastan sitten viikonloppuisin enemmän hevosia. Aluksi kyllä mietin hetken alkaako se käymään jo vähän liian rankaksi. Palanko sitten loppuun jos ahnenehdin liikaa. Tulin kuitenkin tulokseen, että mulla on tavotteita ja en saavuta niitä kotisohvalla. Ensimmäistä kertaa elämässäni mulla on mahdollisuus ratsastaa niin paljon kuin sielu sietää, en aio missata tätä tilaisuutta.
Tässä vielä yksiä hienoimpia posekuvia mitä musta on otettu aikoihin, kiitos Sofia! ♥






  Tänään Zetin kanssa sujui jo paaaljon paremmin, oikeastaan se oli oikein hyvä ratsastaa. Sain hyvin ravia työstettyä. Mikä itselleni tärkeintä, sain Zetin pohkeen eteen. Silloin se on pehmeä ja tasainen ratsastaa. En tiedä vaikuttiko sitten se, että tänään menin ratsastamaan puolet paremmalla asenteella kuin eilen. Koitin ratsastaa järkevästi, mietin kaikkia oppeja mitä olen valmennuksista saanut. Päätin antaa kaikkeni, enkä vain humputella menemään.
Kuulumisia tulee seuraavan kerran, kun saan kuviakin. Pahoittelut, että talvi on hieman hiljaista aikaa täällä blogin puolella..