torstai 12. tammikuuta 2017

Kun motivaatio hiipuu

..on onnea ratsastaa hevosella nimeltä Uppe. Ei se mua helpolla ikinä päästä, mutta välillä se ylittää täysin kaikki odotukset ja toimiikin paremmin, kuin ikinä ajattelin olevan mahdollista. Silloin hiipuva motivaatio saa taas uuden kipinän, voiko tämä oikeesti olla näin kivaa? Tältä sen pitäisi tuntua!

 Kirjoittaminen on vain jäänyt. Ei ole ollut motivaatiota edes siihen. Edelliset kuvat ovat otettu 20.marraskuuta. Tietäisittekin miten paljon mun teki mieli kirjoittaa tuosta kerrasta, mutta rakas tietokoneeni päätti ryhtyä ongelmalliseksi, enkä saanut enää mitään videoita ulos. Multa meni täysin motivaatio kirjoittaa. Ja minähän en kirjoita, jos en saa niitä videoita ulos. Näin 2kk jälkeen tietokone taas toimii ja josko vihdoinkin tämäkin blogi päivittyisi ajan tasalle.


Mut saatiin ylipuhuttua Upella keskiviikko kisoihin ja vielä helppoon Beehen.. Päätin ottaa ylimääräisen tunnin Upella, että saataisiin vähän harjoitusta. Ja Uppe oli niin hieno! Se oli parempi kuin se oli koskaan aikasemmin ollut. Se oli paljon rennompi ja sitä oli vain iso ilo ratsastaa. Harjoiteltiin sitä helppo B:n rataa ja se olisi voinut olla niin paljon huonompikin. Muistan vain, miten tyytyväinen olin.

Kisapäivä tuli ja Uppe jatkoi hyvällä tahdilla. Se oli verkassa niin super hieno, että mietin voiko tää olla edes totta. Se oli niin rauhallinen ja rento. Mun ainoa tehtävä oli yrittää olla pilaamatta sitä miten se liikkui. Opettajanikin taisi sanoa, että " Ihan sama miten rata menee, Uppe on tähän mennessä ollut niin hyvä, että tääkin jo riittää".
No ratahan meni vähän niinkuin epäilinkin. Uppe oli tosi jännittynyt radalla. Siitä tuli taas aivan eri hevonen, se hevonen joka ei uskalla edes hengittää. Pysähtymisistä ei tullut mitään, toinen laukka oli katastrofi. Rata oli sellainen kamalannäköinen säätö, niinkuin osasin jo etukäteen arvata. Mutta ei se mitään, toi hevonen oli saanut jo mut iloiseksi. Ja mikä paras uutinen, tollasella sähläyksellä päästiin vielä läpi!
Emilian hieno puhelinkuva on nyt ainoa kuva näistä kisoista :D
Nyt tässä välissä oli joululoman takia monta viikkoa, jolloin en ratsastanut Upella. Tämän vuoden puolella olen ollut kahdesti sen selässä. Ekalla kerralla opettaja pyysi mua ratsastamaan Uppea enemmän ylös, kantamaan itseään, ja käyttämään sitä selkää ja takajalkoja. Upesta tuli ihan mieletön! Aivan kuin erihevonen, siitäkös mun motivaatio sai taas uuden pienen kipinän. En meinaan olisi uskonut, että toi hevonen liikkuisi mun alla niinkään hyvin!
Tiistaina treenit jatkui ja sain Emilian kuvaamaan. yritin samaa, kuin edellisellä kerralla. Takajalkoja siis alle ja hevosen niskaa vähän korkeammalle. Ei onnistunut ollenkaan niin hyvin. Kyllähän se kantoi itsensä paremmin, mutta en itse oikein ollut parhaimillani ja harjoiteltiin siirtymisiä, jotka meidän yhteinen heikkous. Ja kun siirtymisiä tehdään ihan kokoajan, niin enhän mä saanut siitä kuin kuumuvan hevosen alleni. Jäin muutenkin liikaa nakuttamaan avuillani ja lopuksi se sitten sai Upen kiehumaan yli. Viimeinen tikki oli, kun joku ratsastaja putosi. Uppe raukkahan säikähti sitä kunnolla ja kesti kauan saada se menemään edes loppuravit ihan ok raameissa ja tahdissa.


Laukka oli varmaan huonoin askellaji. Kun en ehtinyt työstää sitä ollenkaan, niin joko se oli aivan liian hidasta. Takajalat tallissa laukkaa tai sitten Uppe karkasi mun ulkoapuja vastaan. Sitä on hiukan hankala muutenkaan korjata, kun en meinaa itse huomata sitä selkään ollenkaan. Laukka olisi varmasti parantunut, kun olisi ollut sitä aikaa työstää. Myös siirtymisissä ei ollut kehuttavaa, sillä ne tuli töksähtäen ja jouduin aina käyttämään ohjaa niissä. Tai sitten Uppe meinasi vain koota liikaa ja jäädä ns. paikoilleen.




Uppe on sillä tavalla erillainen kuin suurinosa hevosisra, se saa mut iloseksi, vaikka ei menisi edes hirveän hyvin. Nytkään menossa ei juuri ollut kehuttavaa, mutta musta oli silti kiva treenata Upen kanssa. Koittaa parantaa niitä heikkouksia. Harvan hevosen kanssa on niin, että ne huonotkin kerrat on kivoja. Mutta nämä harvat hevoset, ketkä saa mut tuntemaan näin ovat aivan erityisiä! Siksi toivonkin, että saisin treenata Upen kanssa mahdollisimman pitkään. Ihan sama jos kisat menee aina päin persettä, tää hevonen antaa mulle sen oikeen tunteen siellä selässä, ja se on kaikkein tärkeintä. Kisoissa pärjääminen ei niinkään saa mua onnelliseksi, vaan se tunne siellä selässä.










En tiedä mitä tässä enää oikein selitän. Ehkä sitä, että tuo hevonen on kultaa? Yritän nyt kirjoittaa blogiin lähiaikoina uudestaan, luultavasti liittyen jotenkin opintoihini Ypäjällä. Instagram käy kuitenkin edelleen aktiivisena! @_pilanpaiten