torstai 30. kesäkuuta 2016

Matka kesäparatiisiin osa 1

Nimittäin Riilahteen. Tämä vuosi oli jo kolmas peräkkäinen vuosi samaiseen paikkaan, ainoa ero aikaisempiin vuosiin oli, että tänä vuonna lähdin leirille yksin. Suunnitelmissa oli lähteä kaverin kanssa, mutta kaveri joutui kuitenkin perua ja matkaan lähdin yksin.
Valitettavasti mulla ei ole mitään hajua kuka on kuvat ottanut.. :(
Valehtelisin jos väittäisin, että leirin alotus ei ollut jäinen. Kukaan ei oikein puhunut toisilleen ja jokainen oli hiljaa puhelimillaan. Mun epätoivoiset yritykset avata keskustelua päättyi yhdellä sanalla vastaamiseen joten oli erittäin kiusallista sitten istua huoneessa täynnä ihmisiä ja kukaan ei puhu kenellekkään juurikaan mitään :D Onneksi tunnelma alkoi rentoutua suht nopeasti ja seuraavana päivänä jäänrikkomis ongelma olikin jo kaukaista historiaa.
Eka tunti oli maastolenkki ja niinkuin joka vuosi aikaisemminkin, sain ekalle tunnille hoitohevoseni, joka oli tänä vuonna Wallu. Heppa oli mulle täysin vieras, sillä se ei taida olla ainakaan vakituisesti tuntikäytössä. Wallu osottautui erittäin lempeäksi ja kiltiksi hevoseksi. Sen kanssa oli ihan kiva ratsastaa, mutta kyllä siitä puuttui se "jokin", minkä takia en kokenut mitään suurta ihastumista.
 Illemalla puomitunnilla sain ratsuksi Papin. Papin muistin edellisestä vuodesta hevosena, johon en saanut mitään tuntumaan ja hevosena, jonka kanssa mikään ei onnistunut. Olen kuitenkin iloinen siitä, miten olen saanut omaa asennettani parannettua. Olin nimittäin melkein iloinen saadessani Papin. Mietin vain, että osaisinko sitä ratsastaa tänä vuonna paremmin kuin viimevuonna? Niin monien suusta olen kuullut tästä hevosesta niin paljon pahaa ja sen kuuleminen tuntuu oikeasti tosi pahalta. " Luuska" "Ihan hirvee lauta, eihän se liiku mihinkään". Moni kuitenkin unohtaa, että kyseessä on hevonen, joka taitaa piaffin ja passagen. Jos ei saa Papia liikkumaan, olisko syytä katsoa peiliin, eikä vain hevosta haukkua? Oma asenteeni ainakin on, että vielä jokupäivä osaisin ratsastaa Papia niin, että saisin siitä kaivettua esiin sen supervaihteen. Pistää oikein vihaksi kun miettii mitä kaikkea paskaa tostakin hevosesta on kuullut.
 Oli erittäin positiivinen yllätys, että mä todellakin ratsastin tätä hevosta paremmin kuin viimevuonna. Vieläkin näytän ihan alottelijalta tän humman kyydissä, mutta se pistää ihan oikeesti miettimään omaa ratsastusta. Kokeilin taas varmasti sataa erillaista tyyliä ratsastaa Papia. Juuri kun olimme lopettamassa löysin suhteellisen toimivan tien saada Papi avuille. Papi on erittäin vaikea, mutta lyönpä vetoa, että jos saisin siihen rauhassa tutustua ja sen kanssa treenata ihan varmasti löytäisin tien saada sen ratsastettua pehmeäksi ja pyöreäksi. Niin toivottomalta se ei tuntunut, kyllä varmasti voisin ton hevosen kanssa onnistuakkin, mutta se vaatisi aikaa ja treeniä.



Ekana iltana ei paljoakaan tapahtunut. Toki Riilahden perinteiset leiri olympialaiset alkoivat. Eli kaikennäköisiä pelejä ja leikkimielisiä kilpailuja. Musta on aina tuntunut, että oon ollut niihin henkisesti liian vanha( kyllä, jo 13 vuotiaana). En ole saanut niistä ikinä paljoa irti, mutta pakko sanoa, että tänä vuonna, kun olin leirillä yksin, oli olympialaiset ihan hyvä juttu. Ensimmäistä kertaa huomasin miten paljon se oikeasti yhdistää porukkaa.
Saatiin toivoa hevosia seuraavalle päivälle. Mulla oli oikeasti ihan sama kenellä menisin, mutta päätin kuitenkin antaa Wallulle mahdollisuuden ja toivoin sitä. Sen sainkin seuraavan päivän estetunnille. Ihan kyllä hirvittää edes muistella koko tuntia.



Ihan ensimmäisenä täytyy sanoa, että näin kouluratsastajana ärsytti kamalasti, että en ehtinyt saada Wallua oikein läpi. Tämänkin hevosen ihan varmasti osaisin ratsastaa rehelliseen peräänantoon jos vain olisi aikaa ja hyvä opettaja(niinkuin Jessica onkin). Valitettavasti uudenhevosen kanssa en vain voi saada kaikkia apuja 100% läpi muutamassa minuutissa, mutta kyllä se mua silti ärsyttää. Se vaan nyt on niin, että kouluratsastus on mulla verissä ;)
Eikä kaikki edes jäänyt tähän. Pahin oli vasta alkamassa, nimittäin hypyt. Niistä ei tullut yhtään mitään, ei siis oikeasti mitään. Tunsin itseni ihan alottelijaksi. Tuntui, kuin hyppäisin ensimmäistä kertaa ikinä 60cm esteitä... Vannon, en ikinä ajattele näin, mutta tällä estetunnilla ajattelin, että tätä menoahan mä pilaan Wallun. Sain estetunnille hevosen, joka ei ole edes varsinaisesti tuntihevosena, kai mun pitäisi ratsastaa sen arvoisesti.. 


En nähnyt mitään paikkoja esteille. En tajua miten se on edes mahdollista, mutta Wallu ei kertaakaan hypännyt siitä mistä ajattelin sen hyppäävän. Joko se otti miniaskeleen tai lähti kaukaa tai sitten se hyppäsi normaalisti, mutta mä feilasin kaiken. En tajua mikä siinä on, mutta oikeasti tulin oikeasti joka kerta sokkona esteelle. Jäin jälkeen niin monta kertaa, että säälitti vain hevosen puolesta ja olisin voinut vain lopettaa, etten kiusaisi hevosta enempää. 
Kerrankin Wallu vähän kyttäsi yhtäestettä. Tai ei siis sillä tavalla kytännyt, mutta oli jännittynyt ja lähestyi sitä korvat tiukasti hörössä hyvin jännittyneenä. Mä vain jäädyin selässä. En enää reagoinut. Mä jotenkin odotin, että se kieltää ja jännityin siitä. En uskaltanut ratsastaa eteen. Olin vain hiljaa ja toivoin parasta. Ja hevonen hyppäsi, mutta jäin taas jälkeen. Tämän jälkeen Jessica sanoi, että mulla on alla hevonen, joka hyppää ihan aina ihan mistä tahansa, kunhan ohjaan vain sen kahden tolpan väliin. Että mun pitäisi uskaltaa ratsastaa sitä eteen ja rohkaista sitä hyppyyn, jotta ei tule mitään pikkuaskelia. Luulenpa, että tämä ongelma on saanut alkunsa siitä, että olen Hämiksen selästä lentänyt niin lukuisat kerrat voltilla esteen yli. Olen alkanut aristaa reagoimista ja sitten mä vaan jäädyn sinne selkään  ja  toivon parasta..


....Ei lisättävää
Tultiin lopuksi ihan muutaman esteen rata. Kysyin Jessicalta vielä neuvoa, koska olin ihan epätoivon partaalla. Jessica sanoi, että mun pitää ratsastaa ihan kunnolla eteen ja tehdä ns. pitkämyötäys. Haha, helpommin sanottu kuin tehty, jos on kuullut noin 12 tuntia sitten ensimmäistä kertaa mitä koko sana ylipäätäänsä tarkoittaa. Parhaani kuitenkin yritin ja viimeiset hypyt olivat huomattavasti parempia. Ei vieläkään hyviä, ei ne ollut edes OK, mutta ne olivat parempia ja Jessican neuvot toimi. Mä olen alkanut pelätä, että ratsastan liian kovaa. Niin pitkään mulla oli ongelmana, että menin liian kovaa ja mulle sanottiin siitä keskimäärin joka tunti. Nyt kun olen opetellut menemään hiljaa onkin ongelma, kun en uskallakkaan enää ratsastaa tarpeeksi eteen... Huoh, tässä kohtaa ikävöin jo suuresti kouluratsastusta....

Enkä halua nähdä yhtäkään kommenttia "Eihän toi nyt niin pahalta näytä", voi kyllä, kyllä todellakin näyttää. Palaillaan, toivottavasti mahdollisimman pian...

maanantai 27. kesäkuuta 2016

Give up, Don't give up, give up

What if you fail? You will. Then, you move on.

11.6 Olikin estekisat Hämiksen kanssa Sakun tallilla. Tarkoitus oli startata 60cm ja 80cm. Olin melkein luottavaisin mielin, sillä oltiin hypätty edellisenä päivänä 80cm rata ilman mitään ongelmia. Tai no eihän meillä tunneilla ole ikinä ollut mitään kielto ongelmaa, vain kisoissa. Päätin silti taas yrittää parhaani, turha sitä on etukäteen luovuttaa, ehtii sitä jälkeenkinpäin itkeä.
Kisathan alkoi ihan hirmu hyvin, kun olin 60cm verkassa ihan unessa. En tiedä mikä mua vaivas, yleensä voin keskittyä tosi paljon, nyt kuitenki mietin ihan muita asioita. No seurauksena Hämis kielsi 60cm okserille ja lensin sen yli taas vaihteeksi. Siinä oli jo aika naurettava olo tippua 60 cm okserin sekaan.. Tuli vähän sellanen olo, että mitä mä edes teen estekisoissa. Toisaalta se oli mulle hyvä herätys ja sen jälkeen kyllä keskityin.
Radalla Hämis oli kyllä ihan menossa, mutta jotain olen oppinut, siihen ei kannata luottaa. Yritin siis ratsastaa vain mahdollisimman oikein ja varmistaa pohkeella, koska noistahan se pääsee vaikka kävellen yli, mutta eri asia on viitsiikö hänen korkeutensa.. Saatiin kuitenkin puhdasrata josta olin tyytyväinen, koska se ei ollut mikään itsestään selvyys. Ei, ei edes polvenkorkuisilla esteillä. Luokkahan oli Clear Round, joten ruusuke lähti jokatapauksessa mukaan.
Kun esteet nousi 80 cm mun rimakammo heräsi. Olin varautunut, että vain muutama este olisi maksimi korkeudessa, mutta kaikki näyttikin olevan ihan tapissa. Päätettiinkin Tiian kanssa, että vaikka uusintaan pääsisin menisin ihan perusradan tiet, eli mitään sijotuksia ei lähettykkään hakemaan.
No radalla mentiinkin ihan sokkona. Ei mulla ollut mitään hajua aikooko toi eläin hypätä vai kieltää. Ei auttanut kuin yrittää ratsastaa niin hyvin kuin osaan ja toivoa parasta. Rata kuitenkin tyssäsi jo kolmannelle esteelle. En edes radalla tiennyt miksi, en tiennyt mitä tein väärin. Mua vaan ärsytti niin paljon. Pysyin kuitenkin kerrankin selässä, koska edes kerran elämässään toi hevonen piti päänsä ylhäällä kieltäessä.

No rata jatkui uuden mahdollisuuden kera, mutta kukapa olisi uskonut, että se tyssää saman virheen takia kuin mistä ensimmäinen kieltokin johtui.. Molemmissa väleissä olisi siis pitänyt sujua, ja mä en ollut ratsastanut tarpeeksi eteen.. Sääli etten sitä radalla tiennyt, sillä toisesta kiellosta oltaisiin voitu välttyä.. En vaan tajua, miks toi eläin ei halua hypätä kisoissa. Tai varmaan hyppäisi jonkun taitavan kanssa. Mutta mäkin tiedän, että en todellakaan ole ainoa, kenellä Hämis harrastaa/on harrastanut tällasta. Mutta se on sääli, sillä Hämiksen kanssa on niin hurjan kiva hypätä. Kyllä mä sen kanssa hyppään mielummin kuin muilla Tiian hevosilla. Sen takia onkin masentavaa, kun jokaiset kisat päättyvät siihen, kuinka mä lennän voltilla okserin yli.







Ei mulla muuta tällä kertaa, mitä tohon nyt pitäis edes sanoa.

torstai 16. kesäkuuta 2016

Täältä tullaan Ypäjän hevosopisto

Tänä aamuna ( tai siis 12 päivällä..) kun heräsin kaikki ryhmäkeskustelut olivat räjähtäneet, 9000 viestiä.. Ilmeisesti on se päivä, kun kaikki saavat tietää ensi syksyn koulunsa. Oli mulle kuitenkin tullut pari yksityisviestiäkin. Toinen oli vanhalta luokkalaiseltani " Onnea Rebekka, pääsit Ypäjälle!". Mun reaktiohan oli, että mitää? Nyt ei kyllä ollut kiva vitsi. Mutta eihän se mikään vitsi ollut.
Ei haku nyt aivan mennyt niinkuin halusin, nimittäin mun nimi lukikin hevosenhoitajien kohdalla. Pisteeni eivät nippanappa riittäneet ohjaaja linjalle, mutta hoitajalinjalle johon minut oli siirretty pääsin aika helpolla. Aikaisemmin sanoin, että en kyllä ota paikkaa vastaan jos joudun hevosenhoitajaksi. Nyt kuitenkin mietin asiat uusiksi ja keskustelin vielä Tiian kanssa puhelimessa ja nyt on otettu paikka vastaan Ypäjän hevosopistolta.
Olisin varmaan päässyt Harjuun ohjaajalinjalle, mutta tultiin tulokseen, että Ypäjä tarjoaa kuitenkin mulle niin sairaan paljon enemmän mahdollisuuksia kuin Harju. Kaikenlisäksi mulla oli vahva tunne, että mun pitäisi ottaa Ypäjän paikka.
Suunnitelmat menivät tietenkin uusiksi. Tavoitteena olisi erikoistua sitten nuortenhevosten koulutukseen ja kun valmistun käydä vielä sen jälkeen vuodenmittainen koulutus ratsastuksenohjaajaksi. Eli lyhyesti siis neljänvuoden päästä olisin sekä hevosenhoitaja, että ratsastuksen ohjaaja.
Olen mä ihan vähän pettynyt, mutta mä tiedän, että parhaani mä tein ja mulla on silti mahdollisuus toteuttaa mun unelmat, joten ei tässä mitään hätää ole. Pääsin kuitenkin sisään!
Onhan tää ihmeellistä. Vajaa 8 vuotta sitten olin käynyt alkeiskurssin ja olin ratsastustauolla, koska ei ollut varaa harrastaa tätä lajia. Neljävuotta sitten valittelin, kun ratsastin vain ex-ravureita ja halusin kehittyä paremmin.. Nyt sitä ollaan tässä, kädessä opiskelupaikka hevoshullun paratiisiin!
Kaikki paikat joissa olen ratsastaneet ovat jotenkin auttaneet mua kehittymään tähän pisteeseen. Esm Ex ravureita hoidellessa en paljoaa ratsastukseltani kehittynyt, mutta sain kullanarvoista kokemusta enemmän kuin monessa muussa paikassa! Viimeisen vuoden ajan eniten apuna ovat olleet tietenkin Tiia, kouluvalkku Tuija Tuominen ja paras ystävä Iidis! Oikeat opettajat ja valkut on aina tuonu valoa tunnelin päähän ja ilman hyviä ystäviä mun pää olisi varmaan räjähtänyt. Tässä sitä nyt kuitenkin ollaan, niin kiitollisena, niin onnellisena. Sunnuntaina nokka kohti Riilahden leiriä!
Kisahoitajana Ypäjällä


perjantai 10. kesäkuuta 2016

Kysy mitä vaan!

Eiköhän sitä olisi taas vuotisen kysymyspostauksen aika, kun blogille on tullut paljon lisää lukijoita sitten viime kysymyspostauksen. Nyt voit siis kysyä ihan mitä vaan! Jos on joku kysymys mietityttänyt niin jätä se kommentti osioon! Pääsykokeista en ole kirjoittamassa omaa postausta joten jos esimerkiksi se kiinnostaa nyt olisi tilaisuus kysyä niistä! :) Aikaa kysyä on 16.6 saakka!
Turbolta terveisiä :D

keskiviikko 8. kesäkuuta 2016

Remind me how it feels to hear your voice

Cause I don't ever wanna know
Don't ever want to see things change
Cause when I'm living on my own
I wanna take it back and start again
Most nights I pray for you to come home
I'm praying to the lord
I'm praying for my soul
Toukokuun lopussa pääsin pitkästä aikaa katsomaan rakasta Santeria. Tossa hevosessa vaan on sitä jotain. Vaikka aika kuluu ja me ei enää treenata yhdessä tuntuu aina silti yhtä ihanalta nähdä tuo tamma. En enää edes ratsasta sitä niin hyvin kuin parivuotta takaperin, mutta sen selässä on silti niin ihanan kotoisa olo. Ei tarvitse edes mennä hyvin, että siellä voi hymyillä aurinkoisesti. Mutta niinhän se on ollut alusta asti. Voi mennä kuinka huonosti tahansa ja mä saatan silti hymyillä siellä selässä niin iloisesti.


Hassulta kuulostaa, että en ratsasta Sanista enää niin hyvin kuin parivuotta sitten vaikka olen itse kehittynyt tässä välissä. Luulen sen kuitenkin johtuvan siitä, että Sanis on muuttunut parissa vuodessa todella todella paljon eikä sitä saa liikkumaan haluamallaan tavallaan enää ratsastamalla samallalailla kuin aikaisemmin. Mun on pitänyt etsiä aivan toisenlainen tie  ratsastaa tammaa. Johtunee varmaan siitä, että nykyään Sanis ei enää toimi " tuntihevosena" vaan sitä ratsastaa vain yksi ihminen. Positiivistä ero on ainakin siinä, että Sanis on nykyään paljon rauhallisempi. Kaikki hermostuneisuus on poissa. Vuosia taakseppäin Sanis aina pitkillä ohjilla ratsastaessa se vähän nyökytteli päätään, nyt se on kokonaan poissa. Se ei myöskään enää kytännyt mitään kentänlaidalla, vaikka ennen se harrasti sitä liiankin paljon. Mielestäni nykyään tamma on kuitenkin paljon laiskempi kuin ennen, jolloin se on mulle vaikeampi ratsastaa, sillä en ole tottunut siihen sellaisena. Luulen kuitenkin sen johtuvan ainakin osittain siitä, että se ei stressaa paljon ylimääräistä enää.



Sanis muuttui vain paremmaksi kokoajan ratsastuksen aikana, kun vain vertyi enemmän. Sen kanssa menin aivan perusasioita kuten ympyröitä, lävistäjiä, voltteja, väistöjä yms. Kaikkein eniten kuitenkin työstin, että se uskaltaisi enemmän tukeutua kuolaimeen, sillä se helposti olisi halunnut jäädä pohkeen taakse ja tyhjäksi edestä. Se kuitenkin parani huomattavasti ratsastuksen aikana.




 (Videon alussa näkyy ensikohtaaminen tamman kanssa taas pitkästä aikaa <3 Pystyin sen nyt kuvata kun ei tällä kertaa itkettänyt)
Käytiin myös ratsastuksen jälkeen ottamassa poseeraus kuvia ruohikolla. Itse en ole kuvissa erityisen edustava, mutta mielestäni ne ovat kuitenkin ihania, sillä onhan kuvissa maailman paras tamma! Kuvat ovat myös äiti laatua.. 
Kertokaa toki, mikä oli oma suosikki?

1

2

3

4

5

6

7

8

9

10

11

12

13

14



15

16

17

18

19