torstai 30. kesäkuuta 2016

Matka kesäparatiisiin osa 1

Nimittäin Riilahteen. Tämä vuosi oli jo kolmas peräkkäinen vuosi samaiseen paikkaan, ainoa ero aikaisempiin vuosiin oli, että tänä vuonna lähdin leirille yksin. Suunnitelmissa oli lähteä kaverin kanssa, mutta kaveri joutui kuitenkin perua ja matkaan lähdin yksin.
Valitettavasti mulla ei ole mitään hajua kuka on kuvat ottanut.. :(
Valehtelisin jos väittäisin, että leirin alotus ei ollut jäinen. Kukaan ei oikein puhunut toisilleen ja jokainen oli hiljaa puhelimillaan. Mun epätoivoiset yritykset avata keskustelua päättyi yhdellä sanalla vastaamiseen joten oli erittäin kiusallista sitten istua huoneessa täynnä ihmisiä ja kukaan ei puhu kenellekkään juurikaan mitään :D Onneksi tunnelma alkoi rentoutua suht nopeasti ja seuraavana päivänä jäänrikkomis ongelma olikin jo kaukaista historiaa.
Eka tunti oli maastolenkki ja niinkuin joka vuosi aikaisemminkin, sain ekalle tunnille hoitohevoseni, joka oli tänä vuonna Wallu. Heppa oli mulle täysin vieras, sillä se ei taida olla ainakaan vakituisesti tuntikäytössä. Wallu osottautui erittäin lempeäksi ja kiltiksi hevoseksi. Sen kanssa oli ihan kiva ratsastaa, mutta kyllä siitä puuttui se "jokin", minkä takia en kokenut mitään suurta ihastumista.
 Illemalla puomitunnilla sain ratsuksi Papin. Papin muistin edellisestä vuodesta hevosena, johon en saanut mitään tuntumaan ja hevosena, jonka kanssa mikään ei onnistunut. Olen kuitenkin iloinen siitä, miten olen saanut omaa asennettani parannettua. Olin nimittäin melkein iloinen saadessani Papin. Mietin vain, että osaisinko sitä ratsastaa tänä vuonna paremmin kuin viimevuonna? Niin monien suusta olen kuullut tästä hevosesta niin paljon pahaa ja sen kuuleminen tuntuu oikeasti tosi pahalta. " Luuska" "Ihan hirvee lauta, eihän se liiku mihinkään". Moni kuitenkin unohtaa, että kyseessä on hevonen, joka taitaa piaffin ja passagen. Jos ei saa Papia liikkumaan, olisko syytä katsoa peiliin, eikä vain hevosta haukkua? Oma asenteeni ainakin on, että vielä jokupäivä osaisin ratsastaa Papia niin, että saisin siitä kaivettua esiin sen supervaihteen. Pistää oikein vihaksi kun miettii mitä kaikkea paskaa tostakin hevosesta on kuullut.
 Oli erittäin positiivinen yllätys, että mä todellakin ratsastin tätä hevosta paremmin kuin viimevuonna. Vieläkin näytän ihan alottelijalta tän humman kyydissä, mutta se pistää ihan oikeesti miettimään omaa ratsastusta. Kokeilin taas varmasti sataa erillaista tyyliä ratsastaa Papia. Juuri kun olimme lopettamassa löysin suhteellisen toimivan tien saada Papi avuille. Papi on erittäin vaikea, mutta lyönpä vetoa, että jos saisin siihen rauhassa tutustua ja sen kanssa treenata ihan varmasti löytäisin tien saada sen ratsastettua pehmeäksi ja pyöreäksi. Niin toivottomalta se ei tuntunut, kyllä varmasti voisin ton hevosen kanssa onnistuakkin, mutta se vaatisi aikaa ja treeniä.



Ekana iltana ei paljoakaan tapahtunut. Toki Riilahden perinteiset leiri olympialaiset alkoivat. Eli kaikennäköisiä pelejä ja leikkimielisiä kilpailuja. Musta on aina tuntunut, että oon ollut niihin henkisesti liian vanha( kyllä, jo 13 vuotiaana). En ole saanut niistä ikinä paljoa irti, mutta pakko sanoa, että tänä vuonna, kun olin leirillä yksin, oli olympialaiset ihan hyvä juttu. Ensimmäistä kertaa huomasin miten paljon se oikeasti yhdistää porukkaa.
Saatiin toivoa hevosia seuraavalle päivälle. Mulla oli oikeasti ihan sama kenellä menisin, mutta päätin kuitenkin antaa Wallulle mahdollisuuden ja toivoin sitä. Sen sainkin seuraavan päivän estetunnille. Ihan kyllä hirvittää edes muistella koko tuntia.



Ihan ensimmäisenä täytyy sanoa, että näin kouluratsastajana ärsytti kamalasti, että en ehtinyt saada Wallua oikein läpi. Tämänkin hevosen ihan varmasti osaisin ratsastaa rehelliseen peräänantoon jos vain olisi aikaa ja hyvä opettaja(niinkuin Jessica onkin). Valitettavasti uudenhevosen kanssa en vain voi saada kaikkia apuja 100% läpi muutamassa minuutissa, mutta kyllä se mua silti ärsyttää. Se vaan nyt on niin, että kouluratsastus on mulla verissä ;)
Eikä kaikki edes jäänyt tähän. Pahin oli vasta alkamassa, nimittäin hypyt. Niistä ei tullut yhtään mitään, ei siis oikeasti mitään. Tunsin itseni ihan alottelijaksi. Tuntui, kuin hyppäisin ensimmäistä kertaa ikinä 60cm esteitä... Vannon, en ikinä ajattele näin, mutta tällä estetunnilla ajattelin, että tätä menoahan mä pilaan Wallun. Sain estetunnille hevosen, joka ei ole edes varsinaisesti tuntihevosena, kai mun pitäisi ratsastaa sen arvoisesti.. 


En nähnyt mitään paikkoja esteille. En tajua miten se on edes mahdollista, mutta Wallu ei kertaakaan hypännyt siitä mistä ajattelin sen hyppäävän. Joko se otti miniaskeleen tai lähti kaukaa tai sitten se hyppäsi normaalisti, mutta mä feilasin kaiken. En tajua mikä siinä on, mutta oikeasti tulin oikeasti joka kerta sokkona esteelle. Jäin jälkeen niin monta kertaa, että säälitti vain hevosen puolesta ja olisin voinut vain lopettaa, etten kiusaisi hevosta enempää. 
Kerrankin Wallu vähän kyttäsi yhtäestettä. Tai ei siis sillä tavalla kytännyt, mutta oli jännittynyt ja lähestyi sitä korvat tiukasti hörössä hyvin jännittyneenä. Mä vain jäädyin selässä. En enää reagoinut. Mä jotenkin odotin, että se kieltää ja jännityin siitä. En uskaltanut ratsastaa eteen. Olin vain hiljaa ja toivoin parasta. Ja hevonen hyppäsi, mutta jäin taas jälkeen. Tämän jälkeen Jessica sanoi, että mulla on alla hevonen, joka hyppää ihan aina ihan mistä tahansa, kunhan ohjaan vain sen kahden tolpan väliin. Että mun pitäisi uskaltaa ratsastaa sitä eteen ja rohkaista sitä hyppyyn, jotta ei tule mitään pikkuaskelia. Luulenpa, että tämä ongelma on saanut alkunsa siitä, että olen Hämiksen selästä lentänyt niin lukuisat kerrat voltilla esteen yli. Olen alkanut aristaa reagoimista ja sitten mä vaan jäädyn sinne selkään  ja  toivon parasta..


....Ei lisättävää
Tultiin lopuksi ihan muutaman esteen rata. Kysyin Jessicalta vielä neuvoa, koska olin ihan epätoivon partaalla. Jessica sanoi, että mun pitää ratsastaa ihan kunnolla eteen ja tehdä ns. pitkämyötäys. Haha, helpommin sanottu kuin tehty, jos on kuullut noin 12 tuntia sitten ensimmäistä kertaa mitä koko sana ylipäätäänsä tarkoittaa. Parhaani kuitenkin yritin ja viimeiset hypyt olivat huomattavasti parempia. Ei vieläkään hyviä, ei ne ollut edes OK, mutta ne olivat parempia ja Jessican neuvot toimi. Mä olen alkanut pelätä, että ratsastan liian kovaa. Niin pitkään mulla oli ongelmana, että menin liian kovaa ja mulle sanottiin siitä keskimäärin joka tunti. Nyt kun olen opetellut menemään hiljaa onkin ongelma, kun en uskallakkaan enää ratsastaa tarpeeksi eteen... Huoh, tässä kohtaa ikävöin jo suuresti kouluratsastusta....

Enkä halua nähdä yhtäkään kommenttia "Eihän toi nyt niin pahalta näytä", voi kyllä, kyllä todellakin näyttää. Palaillaan, toivottavasti mahdollisimman pian...

2 kommenttia:

  1. Toi on niin tuttu tunne mullekin kun kouluratsastajana joudun hyppäämään! Tykkäsin tästä postauksesta koska tää oli ihan erilainen mitä muut lukemani leiripostaukset, ei tullu yhtään tylsä lukiessa!:)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Aijaa ihanko totta ._. Tosi kiva kuulla! :)

      Poista