Kertoisko joku mitä tapahtuu?

Aikamoni blogin vanhempi lukija varmaan muistaa kuinka olen postaillut ahkerasti motivaatiosta ja asenteesta. Postauksissa olen painottanut, miten paljon panostan lajiin. Tällaisia postauksia tuli paljon etenkin viime keväänä. Nyt kysyn itseltäni, mitä on tapahtunut?
Sanoin, että haluan tulla hyväksi ja niin halusinkin. Raadoin niskalimassa sen eteen, tein lukuisia tunteja tallitöitä ja vietin aikaa hevosten parissa varmaan enemmän kuin kotona. Halusin oppia kaiken, halusin kehittyä. Vietin tunteja parantaakseni asennettani, jotta se kestäisi ja en sortuisi sellaiseksi luuseriksi, joka valittaa kaikesta.
En edes itse tiedä mitä tässä on tapahtunut. Kesän alussa, kun kaikki treeni pääsykokeita varten oli ohi ja tiesin jo päässeni sisään Ypäjälle mun motivaatio vähän laski. En edes tiedä miksi. Ravasin kokokesän tallilla ja olinkin siellä melkein joka päivä. Loppukesästä halusin viettää enemmän "tallivapaita". Nautin siitä, että sainkin tehdä jotain muuta kuin talli töitä. Nautin siitä, että sain laittaa ratsastushousujen sijasta mekon ja mennä Helsinkiin, vaikka ennen melkein vihasin sitä. Olisin voinut senkin ajan viettää tallilla töissä ja ratsastamassa, mutta en jaksanut. Kaipasin jotain muutakin.

Saatte nyt nauttia talvisista tb kuvista

 Kun tuli aika muuttaa Ypäjälle olin ennemminkin surullinen ja haikea kuin ilonen. Missä oli se ilo siitä, että pääsen vihdoinkin opiskelemaan juuri Ypäjälle, minkä eteen tein niin kovasti töitä? En tiedä, sitä iloa en löytänyt. Olisin toki toivonut voivani sanoa itselleni, että Rebekka tunne enemmän kiitollisuutta. Rebekka motivoidu enemmän, Rebekka ole ahkerampi. Rebekka ole iloisempi ja nauti nyt kun pääsit Ypäjälle, mutta tunteet ei toimi niin. En vain pysty tuntea niinkuin ehkä haluaisin tuntea. Jos olen surullinen, en voi piristyä, jos joku sanoo, että täytyy olla nyt iloinen. Jonkun asian täytyy muuttua ja joskus se saattaa olla hyvinkin pieni asia.

En tiedä mika mua vaivaa. Valehtelisin jos väittäisin, että olisin antanut parastani viimeaikoina. Olen ollut laiska, mutta en edes tunne huonoa omaatuntoa. Mua ei ole edes jaksanut kiinnostaa, että kova työ alkaa valua hukkaan, jossen ota itseäni niskasta kiinni. Mutta täällä mä istun hälläväliä asenteella. Kyllä mä edelleen ratsastan niin paljon kuin mahdollista, koska tykkään siitä. Kyllä teen läksyni ajallaan ja kuuntelen tunnilla ja yritän oppia. Mutta voisin tehdä niin paljon enemmänkin, nyt kun mulla on kaikki mahdollisuudet siihen. En kuitenkaan tee enempää, koska multa puuttuu sellainen palo tähän hommaan. Tällä hetkellä teen tätä, koska tämä on kivaa, mutta sellainen suuri intohimo puuttuu juuri nyt. Se, että on suorastaan innoissaan päästessään treenaamaan puuttuu täysin. Ja tiedän, jos jatkan näin, en ikinä saavuta mitään, ikinä kehity. Mutta toisaalta mua ei edes kiinnosta, mua ei kiinnosta vaikka kaikki ennen mua huonommat ratsastajat menisi kohta kirkkaasti mun ohi. En oikein jaksa välittää, haluaisin jaksaa, mutta kun en jaksa niin en jaksa.
Miksen antaisi itselleni lupaa vain olla? Nauttia vain pienistä hetkistä hevosten kanssa, vaatimatta itseltäni mitään. Se kuulostaa houkuttavalta ajatukselta, mutta jos teen niin se tuntuu niin väärältä. Silloin tuntuu kuin tekisin pettymyksen itselleni, perheelleni, ystävilleni ja valmentajille. Jos yhtäkkiä tyydynkin vain puskailuun. Tämä postaus on kyllä niin sekava, mutta niin on myös mun pää tällähetkellä.

Okei luulen, että tähän motivaation romahdukseen vaikuttaa myös se, että yksityiselämässäni on nyt ollut vähän myllerrystä ja olen tässä kuukauden aikana itkenyt varmaan enemmän, kuin parina viimevuonna yhteensä. Niin paljon, että nyt olo on niin tyhjä ja turta, että tuntuu melkein masennukselta. Kun et enää odota keneltäkään ihmiseltä mitään. Et jaksa ilostua iloisista asioista ja surulliset asiat eivät enää sureta. On surrut niin paljon, että surulliset asiat eivät voi enää satuttaa enempää. Ja kun tätä asiaa en saa pois päästäni, se on siellä kokoajan. Kun herään, kun olen tunnilla, kun nään kavereita, kun menen nukkumaan. Enkä voi edes kertoa mikä on ystävilleni. Se on suoraan sanottuna vitunmoista paskaa, se syö ihmistä sisältä. Kun kaikki energia imeytyy pois, mistä se löytyisi tallijuttujen ja ratsastuksen ajaksi?
Älkää nyt kukaan pelästykö, kyllä tässä pärjäillään, enkä todellakaan ole luovuttamassa. Kyllä se palo tähän hommaan jostain vielä palaa. Vaikka kaikki "never give up" sitaatit kiinnostaa nyt kuin kilo paskaa, en aio luovuttaa. Kysymys onkin kauan tätä jatkuu, sillä tätä menoa vain väsyn enemmän. Jos ja kun intohimo palautuu, onko silloin jo liian myöhäistä?
Tämä oli todella diippi postaus enkä ehkä yleensä jakaisi näin henkilökohtaisia ajatuksia, mutta nämä ovat nyt suht olennaisia bloginkin kannalta, sillä se vaikuttaa motivaatioon luoda postauksia yms.