Psyykkinen valmentautuminen os 2 - Lepo on ihan ok

Kuvat tiistailta (c) Inka Komonen

Luin äsken uudelleen edellisen osan, jonka kirjoitin melkein vuosi sitten. Hävettää, hävettää.. Hävetti niin paljon lukea se, niin paljon, että en aio edes linkata sitä tähän. Se oli aikaa, jolloin mulla oli motivaatio ihan huipussaan. Aikaa, jolloin ruoskin itseäni jopa yhdestä lepopäivästä. Se oli aikaa, kun menestyminen ja kehitys oli mulle kaikki kaikessa, yritin rakentaa itselleni vahvaa päätä, jotta pääsisin eteenpäin. Tein kaikkeni joka helvetin päivä, joka helvetin hetki. Mitä sain, rikkinäisen pääkopan, kadonneen motivaation.. Mikä meni pieleen?

Siinä ei ole mitään väärää, että motivaatiota löytyy. Mun mielestä saa olla vähän hullukin motivaation kanssa, sillä tavallahan niitä mestareita syntyy. Ihmisistä ketkä jaksavat aina yrittää. Näin vuoden jälkeen sanon kokemuksen syvällä rintaäänellä, että lepo on yhtä tärkeää kuin treenaaminen!
Itse treenasin kuin hullu vielä vuosi sitten. Silloin, kun en ollut tallilla, ruoskin itseäni siitä, että nytkin pitäisi treenata. Pitäisi treenata, treenata, treenata. Pitäisi olla parempi. En kehity, jos en herääkkään sunnuntai aamuna aamutalliin. Ratsastaessa en sallinut itselleni virheitä. Tai jos sallin, en ainakaan osannut käsitellä epäonnistumisia vaikka kuinka yritin. Tiesin kokoajan, että vaadin itseltäni liikoja. Treenaan liian vakavasti, mutta en osannut laittaa sille paussia. En, ennenkuin opin kantapään kautta.

En aio kertoa koko postausta siitä, miten menetin motivaation vaatiessani itseltäni liikoja. En aio avautua siitä, miten yksi päivä kaikki olikin ihan sama, koska en kestänytkään sitä painetta jonka itse itselleni aiheutin. Sen sijaan aion sanoa, että kaikki on nyt ihan hyvin. Olen vihdoinkin ehkä oppinutkin jotain. Pikkuhiljaa olen löytämässä ratsastamisen iloa takaisin. Se mitä alan vihdoinkin oppia on, että annan itselleni virheet anteeksi. Osaan käsitellä niitä jo paremmin. Ei, en sano, että osaisin sen edelleenkään hyvin, mutta paljon paremmin.
Tiedän miten osaan ruoskia itseäni kaikesta, joten viime aikoina olen tehnyt vain ja ainoastaan sen mikä tuntuu hyvältä. Viikonloppuisin olen käynyt espoossa ratsastamassa todella vähän, olen ottanut vähän aika lisää nyt. Tehnyt juuri sen verran, että se saa mut onnelliseksi. Sehän on pointti ratsastuksessa, sen tulisi olla kivaa. Kun joku kysyy, miksi ratsastat, ei vastaus saisi olla "Koska niin olen aina tehnyt ja haluan olla parempi". Mielestäni vastauksen tulisi olla se, että se tekee onnelliseksi, se on se mistä nautin, tai jotain muuta vastaavaa.

Tämän postauksen kirjoittamiseen en saanut mitään valtavaa inspiraatiota, mutta halusin kirjoittaa kuitenkin tästä aiheesta. Tai viimeistäänkin edellisen osan luettuani, tuli pakottava tarve kirjoittaa. Edellisessä postauksessa kirjoitukseni asenne on hyvin ahdistava ja ahdasmielinen. Jälkeenpäin, näin jotain oppineena haluan sanoa, että prioriteettien pitäisi olla kunnossa. Oma mielenterveys pitäisi olla prioriteettinä ykkösenä. En voi tarpeeksi painottaa, että sen pitäisi olla kivaa! Eikä se ole kivaa, jos sitä tehdään verenmaku suussa puolikuolleena.
Tämä postaus ei ollut varmaan yhtään parempi kuin edellinenkään, jotenkin tönkköä tekstiä, mutta jos ensikerralla juttu luistais paremmin!